Niin kutsuttu suomalainen köyhyys jaksaa ärsyttää. Etenkin sellaiset Helsingin Sanomien tai jonkun muun median esiin nostamat “elämän potkimat” tapaukset. Kyllä, minua kokoomuslaista yrittäjää, naistenmiestä ja maailmanmatkaajaa rasittavat nämä “vitun köyhät”.
Suomesta – onneksi – puuttuu täysin sellainen canthilainen köyhyys, jota täällä oli vielä sata vuotta takaperin runsain mitoin. Absoluuttisen köyhyyden lähes absoluuttinen puuttuminen ei kuitenkaan tarkoita, etteikö Suomessa olisi sellaisia ihmisiä, joilla tekee tiukkaa.
Tämä kirjoitus ei koskekaan niitä muutamaa harvaa tapausta, joita elämä on potkinut päähän aidosti ja isosti. Se koskee suurta määrää ihmisiä, jotka ovat mielellään uhriutumassa köyhiksi ja mussuttamassa aiheesta milloin missäkin mediassa, vähintäänkin verkossa.
Esimerkiksi tästä Mathias Rosenlundin tarinasta löytyvät kaikki mahdolliset syyt menestymisen esteeksi, aina köyhistä vanhemmista masennukseen, koulutuksen puutteeseen ja paskaan elämään, paitsi se, että itse ei saa aikaiseksi.
Tämän artikkelin perusteella suomalainen käsitys köyhyydestä on se, että asutaan yli tonnin vuokralla saunallisessa kolmiossa ja poltetaan tupakkaa, mutta lasten luistimiin tai leirikouluun ei ole varaa. Kirjailijan urasta haaveileva Mathias ei tietenkään voi mennä mihinkään “kunnon töihin”, ettei vain unelmat kärsisi.
Toinen sankari on 20-vuotias Nici Rumbin, joka on kuulemma hakenut todella moneen työpaikkaan, mutta ei ole päässyt kuulemma mihinkään. Nici on niin täsmällinen, että tuli omassa kodissaan tehtävään haastatteluun 10 minuuttia etuajassa.
Sen kerran kun Nici sai töitä, hän irtisanoutui lähteäkseen lomalle Kambodžaan. Seuraavan kerran kun jotain tarjottiin, työpaikan saaminen jäi törkyisestä ulkoasusta kiinni. Noh, partaa ei tietenkään voi ajaa. Nicille kuitenkin pisteet siitä, että elää tarinan perusteella säästöillään. Köyhyys on kuitenkin enemmän itseaiheutettua kuin kenekään muun syytä tässäkin tapauksessa.
En aivan oikeasti keksi juuri ketään muuta tervettä suomalaista joka voi olla aidosti köyhä kuin pienyrittäjä. Epäsäännölliset tulot, sosiaaliturvan puute, usein velkaa, suuret laskut ja aito epävarmuus tulevaisuudesta rasittavat monia. Yllättävän monelle yrittäjälle muodostuu postiluukkusyndrooma, jossa postiluukun kolahdus laittaa sydämen hyppäämään ylimääräisen pompun.
Suurin osa suomalaisista köyhistä kaipaisi suoraan sanottuna vain ”ympäri korvia”. Erään teorian mukaan luusereita syntyy tähän ikäpolveen niin paljon sen vuoksi, kun lapsena kaikkialta toitotetaan, miten erikoinen pikku Mika-Jalmari onkaan ja kerrotaan, mitä kaikkia mahdollisuuksia hänellä on.
Todellisuudessa Mika-Jalmari on lihava, ruma ja tyhmä kuin saapas, sekä lisäksi aivan helvetin laiska, mutta mihin tahansa töihin ei voi mennä, koska Mika-Jalmarilla on haave päästä kuuluisaksi elokuvatähdeksi. Äitikin sanoi, että Mika-Jalmari voisi olla ihan mitä tahansa. Toisaalta, sosiaaliturvan ansiosta Mika-Jalmarin ei tarvitse tehdä muuta kuin pelata kotona tietokonepelejä ja juoda kaljaa. Mika-Jalmari sitten masentuu, kun elämä on niin rankkaa, eikä yhteiskunnasta mitään tarjota. Pelkkä ajatus Mika-Jalmarin karikatyyristä herättää minussa aggressioita.
Köyhyysraja on Suomessa muutenkin täysin absurdia. Oma äitini saa minimieläkettä ja tulee sillä erinomaisesti toimeen – Puolangalla. Itse asuin 16-vuotiaana omassa asunnossa ihan vain siksi, että koulun ohessa tienaamillani rahoilla saatoin niin tehdä. Siihen ei monta sataa tarvittu.
Ihmisen ei tarvitse nimittäin asua pk-seudulla, jos ei ole varaa. Sosiaaliturvalla elelee aivan mukavasti oikeastaan missä tahansa kasvukeskusten ulkopuolella. Tästä tulikin mieleeni hiljattain esitetty Hilton-dokumentti, jossa joukko nuorisoa VALITTAA siitä, että saavat asua pk-seudulla puoli-ilmaiseksi. “Tää Hilton on ihan vankila”. Haistakoot paskan.
Suomen lähes miljoonasta ”tilastollisesti köyhästä” suurin osa itse asiassa elää aivan mukavasti ja järkevän asenteen omaavaa tuollaiset ”en pärjää 1600 eurolla kuussa” -valittajat varmasti ärsyttävät vielä enemmän kuin minua.
Millä oikeudella sitten kokoomuslainen näin suorasanaisesti köyhiä tuomitsee? No vaikka vertaisoikeudella. Ei oma elämänikään mistään herrgårdista ole varsinaisesti lähtenyt. Pientilallisen ja maahanmuuttajan lapsena Kainuussa ei elämä ollut varsinaisesti rahassa piehtaroimista, mutta muuten aivan täydellistä. Kotona sain onneksi niin hyvän kasvatuksen, että kuulin sosiaaliturvan olemassaolosta vasta armeijassa, vaikka joskus sitäkin on kotona kuulemma tarvittu.
Oma elämäni on yhtä vitun syrjäytymisbingoa, on ADHD, alkoholi maistuu, huumeita on tullut kokeiltua ja ylipainoakin on kertynyt. Tupakkaa en sentään enää säännöllisesti polta, ja erilaiset kokeilut ovat jääneet kokeiluiksi. Naisten kanssa ei ole koskaan oikeastaan mikään onnistunut, mutta edellisestä onnistumisista onkin elatusmaksuja maksettavana vielä pitkäksi aikaa (mikä ei haittaa yhtään, isänä on hienoa olla).
Työpaikkoja tai yrityksiä on ollut viimeisen 10 vuoden aikana oikeastaan yhtä monta aina markkinointiassistentista investointipankin ja pelialan yrityksen kautta ammattikorkeakoulun opettajaan. Puhutaan niistä pätkätöistä, nollatuntisoppareista ja prekariaatista. Haistakaa taas paska. Tietenkään minulla ei myöskään ole mitään korkeakoulututkintoa tai edes ammattitutkintoa.
Koulutuksen puute ei ole koskaan estänyt tavoittelemasta parempaa elantoa tai etenemästä uralla. Syyt epäonnistumisiin ja onnistumisiin eivät ole koskaan olleet olosuhteista tai yhteiskunnasta kiinni, vaan useimmiten itsestäni. Tutkinnolla olisi ollut selvästi ratkaisevaa merkitystä elämäni aikana tasan kerran – olisin saanut parempaa palkkaa ja ehkäpä pysyvän työpaikan opettajana. Ei kyllä jaksa virkamiesura edes ajatustasolla kiinnostaa.
Kaikkialla muualla yleensä riittää osaaminen, jota voi varsin hyvin hankkia itsekin jos vain motivaatiota on. Frank Zappa sanoi varsin osuvasti: Jos haluat panna, mene yliopistoon; jos haluat oppia, mene kirjastoon. Nykyään kaikki mailman oppikirjat ja suuri määrä luentoja löytyvät maksutta netistä, jossa itsekin kehitän itseäni. Viimeisimmät mielenkiinnon kohteet ovat olleet filosofian puolelta. Seuraa olenkin kyllä sitten säännöllisesti hakenut opiskelijabileistä, joskin iän puolesta pitänee siirtyä “mummotunneliin”.
Joskus on ollut rahaa, mutta enimmän osan ajasta joku 1000 euron sosiaaliturva olisi tuntunut hurjalta omaisuudelta. Tuilla en ole elänyt, vaan pyrkinyt aina saamaan rahani kasaan erilaisista hanttihommista, vippaamalla, tai myymällä omaisuuttani. Yrittäjänä tuloja tulee jos tulee, mutta lainat ja laskut kyllä pitäisi jollain maksaa – tai ainakin olla maksavinaan.
Olen kuitenkin varsin tyytyväinen elämääni. Työttömänä en ole ollut oikeastaan koskaan ja olen hyvin avoimesti kokeillut erilaisia asioita aina kun on ollut mahdollisuus. Vähävaraisuus ei todellakaan ole koskaan estänyt unelmoimasta, nauttimasta elämästä tai kokemasta. Kun oikein osaa kohdentaa menonsa eikä erakoidu lähipubin tiskille muiden luusereiden seuraan, voi opiskelijan tuloillakin elää vaikka jetset –elämää.
Suomessa on niin käsittämättömän hyvät mahdollisuudet tehdä mitä tahansa ja olla mitä tahansa, että en vain pysty käsittämään, miten menestyminen voisi kenellekään olla mahdotonta perhetaustojen takia.
Nämä mussutukset eivät ole mitään ajan kultaamia nuoruudenmuisteloita Bentleyn takapenkiltä. Viimeksi nyt keväällä oli välillä tilanne, jossa maksettavaa oli tuhansia euroja, mutta tuloja ei mitään. Asuntokin piti myydä pois, kun ei ollut varaa lyhennellä lainaa, saatika maksaa vastiketta. Siinä tilanteessa auttoivat pätkätyöt, ystävät ja perhe – niin kuin yhteiskunnassa kuuluukin. Valtio on lähinnä hankaloittamassa asioita.
Nyt taas hetkeä myöhemmin menee varsin hyvin – kiitos kysymästä. Ensimmäinen, joka tulee sanomaan, etten tiedä köyhyydestä tai ihmisten ongelmista mitään, koska olen kokoomuslainen saa ympäri korvia. Ensimmäinen joka nykäisee hihasta viikonloppuna yökerhossa ja ymmärtää mistä puhun saakin sitten lasillisen samppanjaa (jos sattuu olemaan hyvännäköinen nainen).
