Viikonloppuna olen lähinnä juonut kaljaa, niin kuin jokainen itseään kunnioittava mies tekee silloin kun avopuoliso on reissussa, joten kaikki uutiset ovat menneet enemmän tai vähemmän ohi. Viimeisin ”somekohu” oli kuitenkin sen verran näkyvä, ettei sitä voinut ohittaa edes päissään.
Vihreiden Helsingin kaupunginvaltuutettu Fatim Diarra kirjoitteli ilmeisesti perjantaina Facebook -sivullaan näin: ”Jos haluaa asua metsässä niin ole hyvä, mutta ihan turha odottaa samaa palvelutasoa ja metsässä on ankeata, ainoa syy muuttaa sinne on insesti ja se että kukaan ei kuule, kun vaimo huutaa apua”.
Minusta tuo oli aivan hauska juttu. Skottilaiset keksivät kiltin, ettei lammas kuule vetoketjun ääntä ja kerran kun kysyin lapin mieheltä, miltä poron kanssa seksi tuntuu naiseen verrattuna, tämä käski kysyä Aslakilta, kun se on saanut joskus naistakin. Huumoria siis.
Jos ei huumoria ymmärrä, voi pitää suunsa kiinni ja muistella, että huumorintajuttomuus on selkein indikaattori tyhmyydestä. Tarinan mukaan myös armeijan palikkatestit testaavat lähinnä tätä – jos ei ymmärrä kysymyksissä olevaa huumoria, on varsin pätevä esimieskoulutukseen.
Kannattaako omaa tyhmyyttään siis kailottaa koko maailmalle närkästymällä turhaan kaikenlaisesta paskasta mitä näkee sosiaalisessa mediassa? Tämä kysymys ei oikeastaan edes kohdistu Kärnän Mikkoon, jonka tiedän kohtalaisen fiksuksi ja huumorintajuiseksi kaveriksi. Kepulaisuuskin on vähän kuin kehitysvamma, ei siitä oikein voi syyllistää.
Kärnähän ei tässä oikeasti närkästynytkään.
Mikko Kärnän närkästyminen Fatim Diarran kommentista oli tyylipuhdas ns. ”poliittinen närkästyminen”, joka on iät ja ajat ollut yksi poliitikkojen keskeisistä keinoista hakea huomiota asialleen. Se on vähän niinkuin Mikon työtä kansanedustajana. Pitää huorata huomiota, koska ihmiset äänestävät lähinnä sen perusteella. Idiootteja ovat sitten ne, jotka menevät tähän lankaan ja muka raivostuvat asiasta.
Poikkeuksen tästä tapauksesta kuitenkin tekee se, että yleensä poliittisen närkästymisen ja siitä seuraavan someraivon ammattilaisia ovat olleet nimenomaan vihreät, jotka tällä kertaa yllätettiin housut kintussa. Kauaahan tuo kohu ei kestä, kun lähes kaikki toimittajat ovat vihreitä, eikä omaan kiukaaseen kannata kusta.
Tähän asti vastaavien tapausten kohdalla on kyseessä ollut yleensä aina joku perussuomalainen tai kokoomuslainen joka on erehtynyt sanomaan jotain, mikä kontekstista irrotettuna ”näyttää pahalta” – yleensä tosin lähinnä sen toimittajan mielestä, joka vääntää jutuksi kutsuman paskapökäleen syötyään ensin kuvankaappauksen Facebook -keskustelun kommentista.
Teuvo Hakkarainen on saanut tästä monta kertaa osansa, samoin Jussi Halla-aho, Olli Immonen ja jopa suhteellisen ei-poliittinen Helena Eronen jouduttuaan ”hihamerkkikohun” uhriksi. Myös kokoomuslainen Saul Schubak joutui pyöritykseen kommentoituaan Facebookissa ilkeästi lapsilisistä. Saul tosin on sillä tavalla erikoinen, että oikeastaan nautti kaikesta saamastaan julkisuudesta. Politiikan ulkopuolelta tulee mieleen Audi-mies, joka erehtyi sanomaan ”sovinistisia kommentteja” ja sai ainakin hetkeksi kenkää työpaikaltaan.
Yhyy nyyh.
Aina löytyy niitä, jotka haluavat huomiota muiden kustannuksella. Eniten vituttaa kuitenkin se, että näille annetaan sitä haluamaansa huomiota. Dynamiikka on myös aikuisilla vähän sama kuin koulun pihalla.
Välitunnilla yksi mulkku haluaa huomiota ja alkaa osoittelemaan kiusattua sormella, jolloin muut lähtevät leikkiin mukaan ja lällättävät kuorossa yhdelle onnettomalle. Lopulta niistä ”muista” tulee pahimmat kiusaajat, kun koitetaan kilpailla pääkiusaajan huomiosta kiusaamalla. Aikuisena sitten mulkuista tulee poliitikkoja. Loput päätyvät ilmeisesti Facebookiin päivystämään ja lähettelevät kohun kohteeksi joutuneelle viestejä, joita eivät ikinä sanoisi kenellekään naamatusten.
Suuren yleisön pitäisi olla välittämättä huomiohakuisesta närkästyjästä ja kohun kohteeksi joutuneen (ja hänen työnantajansa tai lähipiirinsä) pitäisi lähinnä kehottaa ihmisiä työntämään ne Facebook -kommentit perseeseen. ”Vittuako noista välität, lyö takaisin”, sanottiin kotona kun koulussa kiusattiin. Sama pätee myös internetiin.
Kun huomiohakuisille närkästyjille annetaan jatkuvasti lisää huomiota ja niitä seuraaville lällättäjille periksi esimerkiksi irtisanomalla kohun kohteena oleva henkilö, tulee kiusaamisesta yhä yleisempää ja verisempää. Somekohuun on mukava lähteä kun kaikki muutkin ovat siinä ja tuloksiakin tulee tällä massahysterialla.
Kristallipalloni sanookin, että tulevaisuudessa yhä pienemmistä jutuista tulee median lietsomia ”somekohuja”. Odottaisin innolla omaani, jos sitä ei olisi jo joskus ollut.
Sananvapauden pitää koskea yhtä lailla kaikkia, mutta ei olisi pahitteeksi jos ihmiset oppisivat olemaan järkevästi eri mieltä asioista. Nykyään keskustelu tuntuu olevan jotain apinalauman tasoista. Kun yksi heittää sontapökäleen ilmaan, muut vastaavat siihen kourallisella omaa paskaansa sen sijaan, että antaisivat alkuperäisen pökäleen vain maatua rauhassa.
