Olen tuonut kahdessa aiemmassa kirjoituksessani julki näkemyksiäni julkisesta taloudesta. Nyt käsittelen ajatuksiani yksityisestä sektorista. Julkisuudessa poliitikot ovat huolehtineet yksityisen talouden tilasta, mikä on ymmärrettävää, sillä yhteiskunta on viime kädessä riippuvainen siitä, miten yksityinen sektori eli yksityinen taloudellinen toiminta menestyy. Kun valtio elää velaksi yli varojensa, on yksityisen sektorin kova kasvu ainoa keino välttää konkurssi. Yhteiskunta ei itsessään rahoita mitään, vaan ainoastaan kerää työstä ja kaupankäynnistä syntynyttä varallisuutta ja siirtää sitä taskusta toiseen. Voidakseen kupata veronmaksajia valtion on tärkeää huolehtia siitä, että yrittäjyyden ja työnteon edellytykset ovat maassamme hyvät.
Valtiolla ei ole paljon keinoja toimia talouselämän hyväksi, mutta sitä haittaavia ja vääristäviä keinoja on huomattava määrä. Anekdootin mukaan jo 1600-luvulla yrittäjät tiesivät sanoa, että paras mitä hallitus voisi talouselämän eteen tehdä, olisi olla puuttumatta siihen. Laissez-faire, eli antakaa tehdä.
Kun tarkennetaan tätä siten, että vapauden myötä tulee vastuu, joka 1800-luvun hiilikaivoksista puuttui, aletaan olla jo aika lähellä maalia. Tämän vuoksi meillä onkin ammattiliittoja, jotka estäisivät väärinkäytökset, vaikka valtio antaisi vapaat kädet, tai oikeammin lakkaisi pitämästä käsiä sidottuina.
Yritysten toimintaa ei tule kohtuuttomasti vaikeuttaa ylenmääräisellä byrokratialla eikä liiketoiminnan edellytyksiä pidä tappaa järjettömillä vaatimuksilla. Jälkimmäinen koskee valtion lisäksi myös ammattiliittoja. Monella alalla voi olla vaikeaa lähteä yrittäjäksi kovan sääntelyn vuoksi, mikä aiheuttaa markkinoiden keskittymistä ja vaikeuttaa pienyritysten toimintaa.
Maaliskuussa EU-parlamentti hyväksyi tilinpäätösvelvotteisiin muutoksia, joiden on tarkoitus helpottaa pienten yritysten toimintaa, mutta käsittääkseni näitä byrokratiahelpotuksia ei ole tuotu Suomeen, vaikka yleensä EU-säädökset otetaan täällä kyseenalaistamatta vastaan. Yli 90% kaikista yrityksistä on alle 10 henkeä työllistäviä mikroyrityksiä, joiden merkittävä vaikutus talouteen unohtuu helposti. Heidän toimintaansa täytyy helpottaa niin paljon kuin mahdollista.
Poliitikkojen ja virkamiesten liturgiassa tarvitaan ”uusia Nokioita” ja kasvuyrityksiä. Käytännössä Nokian kaltaisen suuryrityksen syntyminen Suomen kaltaiseen maahan on ainutlaatuinen tarina, eikä millään muulla kuin sunnattomalla onnella toistettavissa. Maailma toki muuttuu nopeasti, Google osoittaa, että maailman arvokkaimpien yritysten joukkoon on mahdollista nousta hyvinkin nopeasti. Teoriassa 10 vuoden päästä meillä voi olla jotain vastaavaa. Käytännössä täältä puuttuvat rohkeus ja rahoitusmallit kansainvälisten menestystarinoiden syntyyn.
Yritykset kyllä pääosin pyrkivät kasvamaan, jos niillä on siihen edellytykset. Oman kokemukseni ja näkemykseni mukaan meiltä puuttuvat munat ja rahat. Täällä pelätään riskejä eikä siedetä epäonnistumisia. Yhteiskunta on opettanut ottamaan varman päälle, ja olemme tottuneet siihen, että joku muu maksaa. Meillä pitäisi olla enemmän sellaisia hulluja, jotka panttaavat oman talonsa ja ottavat hurjan lainan tavoitellakseen unelmaansa.
Miksi sijoittaja laittaisi rahojaan hankkeeseen, johon yrittäjäkään ei uskalla sitoutua? Mahdollisuus henkilökohtaiseen konkurssiin ja puhtaalta pöydältä aloittamiseen voisi auttaa tähän.
Toinen ongelma on rahan puute. Valtio kyllä yrittää parhaansa. Tekesin ja muiden tahojen kautta jaetaan satoja miljoonia euroja vuosittain. Tukiaisjärjestelmää pyörittää suunnaton byrokratia ja Tekesin pelkät toimintamenot ovat jo 45 miljoonaa euroa vuodessa. Silti hakemusten käsittelyajat saattavat olla yli puoli vuotta. Mielestäni lähestymistapa on väärä.
Erilaisia tukia on kymmenittäin, eikä edes tukia jakavissa organisaatioissa aina tiedetä niistä kaikista. Tukitoiminnan sijasta valtion tulisi nimenomaan sijoittaa rahaa. Tukijärjestelmä passivoi ja vääristää markkinoita. Nurinkurista on, että juuri markkinoiden vääristymisen välttämiseksi ei tukia voida edes kohdentaa sinne, missä niistä olisi eniten hyötyä.
Suomessa sijoitetaan vuoden aikana yrityksiin yksityistä riskirahaa vain 30 miljoonaa dollaria, kun samaan aikaan Israelissa sijoituksia tehdään 300 miljoonalla ja Suomen kokoisessa Massachusettsin osavaltiossa lähes 900 miljoonaa dollaria. Yksityinen riskiraha on täällä historiallisista syistä verrattain tiukassa, eikä valtion osuutta voi täysin poistaa, varsinkaan nopealla aikataululla.
Mielestäni erilaisiin yritystukiin nykyisellään käytettyä rahaa pitäisikin kanavoida rahastoihin ja sijoittaa yhdessä yksityisten pääomasijoittajien sekä yrittäjien kanssa. Näin toimimalla yritysten rahasta saama hyöty olisi suurempi, se ei vääristäisi markkinoita niin pahasti, ja ennen kaikkea, rahasta voisi tulla valtiolle myös voittoa. Painotan kuitenkin vielä tässä periaatetta, jonka mainitsin kirjoituksen alussa, että suurimman palveluksen talouselämän piristämiseksi valtio tekisi, kun vähentäisi tarpeetonta asioihin puuttumista ja muuta häirintää.
Kun rahoitus ja asenteet ovat kunnossa, Suomeen syntyy enemmän näitä myyttisiä kasvuyrityksiä, jotka työllistävät uusia veronmaksajia. Se ei kuitenkaan yksin ratkaise työttömyysongelmaa, joka on monimutkaisempi kokonaisuus, eikä korjaannu pelkällä talouskasvulla – tosin ilman talouskasvua työllisyyden koheneminen ei ole mahdollista. En ole ekonomi enkä työllisyyden asiantuntija, mutta luonnollisesti poliitikkona tarjoan myöhemmin omia näkemyksiäni aiheeseen.
Sitä odotellessa avaan keskustelun Suomen elinkeinopolitiikasta. Sana on vapaa.
