Taas kerran pahoitin mieleni lukiessani uutisen miehestä, joka tappoi ensin perheensä ja sen jälkeen itsensä. Vasta tammikuussa kirjoitin aiheesta otsikolla ”hyvinvointivaltio aiheutti perhesurmat”. Olen edellee sitä mieltä, että hyvinvointivaltio on kaiken pahoinvoinnin lähde, mutta lukijoiden riemuksi menen nyt keittiöpsykologiassa syvemmälle perunakellariin.
Ranskalainen sosiologi Émile Durkheim teki aikanaan laajaa itsemurhatutkimusta. Vaikka teoriat ovat sata vuotta vanhoja, ja niitä on vuosien varrella huomattavasti kritisoitu, lienee niissä edelleen jotain relevanttia kun niitä yhä siteerataan. Durkheimin mukaan itsemurhat johtuvat pääosin yhteiskunnallisista tekijöistä. Hän jakaa itsemurhat neljään eri tyyppiin.
1. Egoistinen itsemurha, joka liittyy oleellisesti syrjäytymiseen. Tämä on se työttömän kainuulaisen ”pullo kossua ja haulikko suuhun” –itsemurha. Yksilö kokee, ettei hänellä ole mitään paikkaa yhteiskunnassa. Nämä voidaan parhaiten ehkäistä hyvillä perhesuhteilla, sillä suurin osa tällaisen itsemurhan tekevistä on työttömiä, naimattomia miehiä. Kun hyvinvointivaltio siirtää turvaverkot perheiltä valtiolle ja korkea sääntely aiheuttaa työttömyyttä, edesautetaan tällaisia itsemurhia.
2. Altruistinen itsemurha ei ole varsinaisen suomalainen ilmiö. Tällaisessa tapauksessa ihminen uhraa itsensä yhteisölle. Helpoin esimerkki lienee kamikaze-lentäjä.
3. Fatalistinen itsemurha tehdään normien pakottamana. Kun yhteisön säännöt tukahduttavat yksilön, ei hänellä ole enää muuta pakoreittiä kuin itsemurha. Fatalistisen itsemurhan voi tehdä esimerkiksi naimisiin pakotettu alkukantaisen yhteisön nainen. Toisaalta myös toivoton taistelu byrokraattien ja verottajan kanssa johtaa fatalistiseen itsemurhaan. Uskon tämän tyypin tulevaisuudessa lisääntyvän Suomessa kun valtion lonkerot menevät yhä syvemmälle ihmisten suoliin.
4. Anominen itsemurha liittyy usein tilanteisiin, jossa on tapahtunut suuri elämänmuutos. Se ei johdu siis köyhyydestä, vaikka usein yhdistetäänkin taloudellisiin vaikeuksiin. Myös lottovoittaja voi ajautua itsemurhaan. Ihminen ei tee itsemurhaa sen takia, että hänellä ei ole rahaa, vaan sen takia ettei hän kykene sopeutumaan muutokseen. Rahan ohella myös parisuhteen menetys tai esimerkiksi vallankumous valtiossa voi johtaa anomiseen itsemurhaan.
Durkheimin ja myöhemmin Yhdysvaltain kansallisen oikeusinstituutin mukaan perhesurmat menevät useimmiten kategorian 4 alle.
Syy miksi ihminen, jonka maailma romahtaa päätyy surmaamaan myös perheenjäsenensä taas riippuu henkilön luonteesta. Perhesurman tekijä on usein vahvatahtoinen, mustasukkainen mies (tai nainen), joka ei osaa erottaa perhettään yksilöinä itsestään, vaan ajattelee perheen itseensä kuuluvana kiinteänä yksikkönä. Tämä liittyy myös oleellisesti naisten tekemiin lapsisurmiin.
Itse asiassa surmaaja toimii oman logiikkansa mukaan altruistisesti. Hänen mielestään olisi liian julmaa jättää perhe ns. tuhoutuneeseen maailmaan. Helpoin historiallinen esimerkki lienee kun Joseph Goebbels vaimoineen surmasivat ensin kuusi lastaan ja sitten itsensä Natsi-Saksan romahtaessa. Heidän logiikkansa mukaan elämä ilman Hitleriä olisi lapsille liian julmaa.
Yhdysvaltalaistilastojen mukaan ainakin 70 prosenttiin perhesurmista liittyi myös aiempaa perheväkivaltaa, joskin vain 25 prosentissa väkivalta näkyi rikosrekisterissä. Tämä ei ole sinänsä erikoista, on tunnettu tosiasia, että vain pieni osa perheväkivallasta päätyy poliisin tietoon. Ihmisten tulisikin ihan oman turvallisuutensa vuoksi ottaa hyvin matala toleranssi väkivaltaisiin ja omistushaluisiin puolisoihin.
Keittiöpsykologisena johtopäätöksenä voisi todeta, että mikäli lähipiirissä tapahtuu suuria elämänmuutoksia, on erittäin tärkeää, että pyrimme tukemaan ystäviämme ja perheenjäseniämme pääsemään yli muutoksista. Vaikka kuinka yrittää ulkoistaa vastuun valtiolle, ei mikään voi ehkäistä traagisia tapahtumia niin hyvin kuin aito ja luonnollinen ihmisten välinen välittäminen.
