Supercellin menestyksen myötä “iloisina veronmaksajina” esiintyvät omistajat ovat saaneet vakuutettua vasemmistolaiset siitä, että heidän rakastamassaan järjestelmässä ei ole mitään vikaa. Ruikuttavat yrittäjät ja tuomiopäivän profeetat ovat vain yksinkertaisesti väärässä, koska selvästi Suomessakin voi menestyä jos vain osaa.
Vihreiden eurovaaliehdokkaana tunnetuksi tullut shamppanjaravintolan pitäjä Antero Vartia tiesi kertoa, että “usein kun yrittäjät valittavat liian korkeista veroista, kyse on siitä, ettei liiketoiminta vain ole riittävän hyvää”. Viime vuoden puolella SDP:n Tarja Filatov puolestaan oli sitä mieltä, että “luuseriyritykset valittaa ja ne, jotka on ymmärtäneet uuden ajan vaatimukset tekevät eivätkä vikise”.
Filosofian tohtori Frank Martela taas kirjoittaa, että on aika kammeta irti vallankahvasta “ruikuttavat sedät” eli yritysjohtajat ja muut elinkeinoelämän edustajat, joiden ratkaisu kaikkiin ongelmiin on lähinnä julkinen valittaminen. Intohimoinen yrittäminen ja uuden luominen ei kuulemma ole rakenteista kiinni vaan asenteista.
Martelan mukaan ratkaisu viennin vahvistamiseen ei kuulemma löydy instituutioita muuttamalla, vaan bisnesjohdon asenteita ja toimintaa muuttamalla.
Ranskan kuningatar Marie-Antoinetten suuhun laitettiin aikanaan kuuluisat sanat “Jos heillä [köyhillä] ei ole leipää, niin syökööt leivoksia”. Samalta tuntuvat Martelan ja kumppanien näsäviisastelut näin yrittäjän näkökulmasta.
Mielikuva luuseriyrityksistä on helppo muodostaa, jos ainoa kosketus yrityselämään on satunnainen Helsingin Sanomien talousuutisten lukeminen kuten Filatovilla ja Martelalla. Myös samppanjaravintolan pitäminen Helsingin parhaalla kesäpaikalla – johon ei muuten kaavoituksen vuoksi tule kilpailua – saattaa hieman vääristää näkökulmaa.
Vartian ylimieliset kommentit verotuksesta eivät varmasti juuri lohduta jääpalayrittäjää, jonka myymistä jäistä menee valmistevero ja pakkausvero. Yrittäjä Arto Manninen ihmetteleekin, ettei tiedä edes toista tuotetta, jossa liikevaihdosta lähes puolet verotetaan suoraan pois. Huonoa liiketoimintaa varmaan edustavat myös suomalaiset pienpanimot, jotka katsovat vierestä, kun suomipoika hakee verotuksellisista syistä juomansa Virosta. Puhumattakaan siitä, miten vaikeaa pienpanimojen tuotteita on ylipäänsä saada myyntiin ja markkinoida.
Filatovin mainitsemia uuden ajan vaatimuksia varmaan ovat Järvenpään Puistobluesin näivettäneet Valviran uudet alkoholimääräysten tulkintaohjeet. Myös sivutoimisesti traktorikuljetuksia tehneet maanviljelijät varmasti arvostavat näitä uuden ajan vaatimuksia, kun eivät enää ensi talvena saa traktoreillaan kuljettaa edes lunta tai puutavaraa maksaville asiakkaille ilman liikennelupaa. Liikenneluvalla ajaville yrittäjille taas ei löydy enää kuskeja, kun ”uuden ajan vaatimusten” vuoksi kenelläkään ei ole vaadittavaa ajokorttia tai tarvittavia pätevyyksiä autolla ajamiseen.
Frank Martelan on helppo näsäviisastella Risto E. J. Penttilälle ja muille ”vanhoille sedille” kekkoslovakian aikaisesta liikkeenjohdon koulutuksesta. Hän varmaan osaa kertoa, miten osin lakkoilun vuoksi konkurssiin mennyt uusi soijaproteiinitehdas olisi modernein oppein selättänyt ay-liikkeen.
Terveydenhuoltolain myötä sosialisoitu sairaankuljetustoiminta hävitti elinkeinon kolmelta neljästä ambulanssiyrittäjältä. Yritysten edustuskulujen verovähennyskelpoisuuden poisto ehti noin vuodessa tuhota arviolta useita satoja työpaikkoja. Esimerkiksi näiltä olisi Martelan mukaan ilmeisesti vältytty, jos johtajat eivät puhuisi ”tankeroenglantia” ja valittamisen sijaan verkottuisivat luontevasti niin Saksassa ja Silicon Valleyssä kuin Shanghaissa ja Singaporessakin.
Supercellin edustama peliala on aika poikkeuksellinen ja huonosti yleistettävissä oleva esimerkki suomalaisesta yrittäjyydestä. Alalla ei ole mitään lupakäytäntöjä, ei ammattiliittoa, eikä työehtosopimuksia. Pelejä varten ei tarvitse ostaa mitään raaka-aineita, ja digitaalisesti jaeltavaa tuotetta voidaan monistaa loputtomiin ilman mitään suurempia kustannuksia.
Kun käytännössä ainoastaan tekijöiden palkoista – joita ei alussa välttämättä makseta ollenkaan – koostuvat tuotantokustannukset mahdollisiin voittoihin nähden ovat pieniä, ei menestyvällä peliyrityksellä ole tietenkään tarvetta valittaa työnantajamaksuista tai veroista. Ei varsinkaan silloin, jos alun perinkin leikitään sijoittajien rahalla, kuten Supercell teki.
Suurin osa yrittäjyydestä ei ole kuitenkaan Supecellin, Rovion tai Fingersoftin kaltaisia tähdenlentoja. Yhteiskunta ei voi laskea sen varaan, että kaikki työllistyisivät muutamalle marginaaliselle median hehkuttamalle muotialalle, vaan ihmisten pitäisi kyetä työllistymään mahdollisimman laaja-alaisesti oman osaamisensa ja kysynnän mukaan myös yrittäjinä.
Perinteinen ”isä, poika ja Hiace” -tyyppinen, yrittäjän itsensä työllistävä yritystoiminta ei ole yhtä hohdokasta kuin kansainvälinen pelibisnes tai samppanjabaarin pitäminen. Ensimmäinenkin työntekijä jätetään mieluummin palkkaamatta kuin riskeerataan pahimmassa tapauksessa koko yritys ja perheen toimeentulo mahdollisesti kelvottomaksi osoittautuvasta apumiehestä eroon pääsemisen takia.
Minä en näe Filatovin, Vartian ja Martelan kommenteissa mitään muuta kuin itsepäistä denialismia ja lapsellista lällättämistä. Suomi on menossa kovaa vauhtia kohti seinää, eikä sitä suostuta myöntämään. Hyvinvointivaltio-utopiasta ei suostuta luopumaan, vaan syytetään sen ongelmista kaikkia muita.
Siinä on kyllä totuuden siemen, että osaava yrittäjä pärjää aina. Karibialla kesäasunnon terassilla piña colada hörppiessä voi sitten ulkomailla menestynyt suomalainen lukea uutisista, miten kotimaan työttömyysprosentti on kaksinumeroinen, eikä valtiolla ole varaa maksaa palkkoja saati tukia miljoonalle avuntarvitsijalle.
