Tätä kirjoittaessa tulee 70 vuotta siitä, kun jatkosota päätettiin aselepoon. Varsinainen rauha tehtiin 19. syyskuuta. Sodan loputtua Neuvostoliitto määräsi Suomelle mittavat sotakorvaukset, jotka maksettiin enimmäkseen erilaisina teollisuustuotteina. Pahimmillaan sotakorvaukset söivät yli 15% valtion menoista ja niistä suoriutuminen oli todellinen uroteko.
Aikansa poliitikot kehuivat sotakorvausten auttaneen merkittävästi Suomen taloutta, mikä oli myös minulle aikanaan peruskoulussa opetettu totuus. Tämä ei tietenkään pidä millään tavalla paikkaansa.
Yksinkertaisin ja helpoiten maalaisjärkeen menevä perustelu lienee, että suuren omaisuuden lahjoittaminen pois tuskin on mitään kovin hyvää liiketoimintaa. Tästä huolimatta moni uskoo sotakorvausten olleen edellytys esimerkiksi teollisuuden kehittymiselle.
Tämä sitkeä myytti onkin erinomainen paikka esitellä historian ehkä kansantajuisimman talousviisaan, Frédéric Bastiatin tarinamuotoon kehittämä ”rikotun ikkunan ongelma”.
Bastiatin tarinassa pikkupoika rikkoo kyläkauppiaan ikkunan. Tämä valitettava onnettomuus kuitenkin piristää koko kylän taloutta. Lasittaja saa kauppiaalta lisää työtä ja ostaa rahoillaan kengät. Suutari ostaa leipää, leipuri villapaidan ja niin edelleen. Ikkunan rikkominen näyttää olevan hyväksi koko kylälle.
Tämä kaikki on näkyvää toimintaa ja ihmiset huomaavat sen helposti. Useimmilla jää kuitenkin huomaamatta näkymätön, eli mitä ihmiset olisivat voineet tehdä, mikäli ikkunaa ei olisi rikottu. Jos kaupanpitäjä ei olisi käyttänyt rahojaan ikkunaan, hän olisi voinut ostaa aiemmin mainitut kengät, ja sama kierre olisi toteutunut.
Keskeisenä erona rikkoontuneeseen ikkunaan on, että jälkimmäisessä tapauksessa kansantalous olisi ollut ikkunan verran rikkaampi. Rikkoontunut ikkuna ei siis nostanut kylän elintasoa, vaan päinvastoin vähensi sitä yhden ikkunan verran.
Suomessa sotakorvausten maksamiseksi jouduttiin nostamaan veroja ja säännöstelemään kauppaa merkittävästi. Yksityinen kulutus laski neljänneksen sotaa edeltävästä ajasta.
Korvaukset myös muokkasivat taloutta, minkä johdosta Suomen yrityselämää leimasi pitkään poikkeuksellinen keskittyminen suuriin teollisuusyksiköihin. Ihmiset näkivät vain uudet tehtaat ja työpaikat, mutta eivät koskaan nähneet, mitä muuta sotakorvauksiin käytetyillä resursseilla olisi voinut tehdä – puhumattakaan saamatta jääneistä myyntituloista. Yhteiskunta siis kokonaisuutena menetti paljon enemmän kuin sai näistä sotakorvauksista.
Sotakorvausten ja tiiviin idänkaupan syyksi voinee laittaa myös perinteisesti kehnon myynti- ja markkinointiosaamisen, sekä pitkään vaivanneen tuotteiden kilpailukyvyn puutteen kuluttajamarkkinoilla. Neuvostoliitossa oli pulaa oikeastaan kaikesta, joten sinne kelpasi mikä tahansa aina höyryveturista toppatakkiin, toisin kuin länteen, jonne vietiin lähinnä metsäteollisuuden tuotteita kuin banaaneja kehitysmaasta.
Tuhoisan maailmansodan jälkeen edullisille tuotteille oli kysyntää koko maailmassa ja Suomi oli siihen aikaan tuotannon halpamaa. Teollisuus olisi kehittynyt myös ilman sotakorvauksia ja todennäköisesti paljon laajemmin eri aloille, ollen näin paremmin lamalta suojassa. Samaan aikaan verotus olisi ollut kevyempää ja kansalaisilla enemmän mahdollisuuksia kulutukseen.
Sotakorvaukset olivat 1945-1949 15-16% valtion menoista ja vielä vuosina 1950-1952 7-5%. Jos nyt johonkin teollisuuden haaraan sijoitettaisiin vastaava osuus valtion budjetista olisi se 2,7 – 8,7 miljardia euroa vuodessa. Vaikka se sijoitettaisiin lemmikkikivien valmistukseen, olisi vaikutus varmasti kansantaloudellisesti merkittävä. Kokonaishyöty on taas aivan eri asia, ja siitä rikotun ikkunan ongelmassakin on kyse.
Sama rikotun ikkunan ongelma esiintyy myös laajemmin julkisella sektorilla.
Osa julkisesta kulutuksesta on nykymaailmassa välttämätöntä valtion toimintojen kannalta ja sellaisenaan perusteltavissa. Ne eivät ole sijoituksia, vaan pikemminkin menoja ja sellaisina ne pitäisi myös käsittää. En puutu nyt siihen, vaan poliitikkojen kuvitelmaan julkisten hankkeiden luomasta työllisyydestä ja talouskasvusta.
Esimerkiksi pääkaupunkiseudulla kehärata, musiikkitalo ja Helsingin keskustakirjasto ovat päättäjien näkökulmasta olleet ehdottoman välttämättömiä hankkeita, joiden rakentaminen työllistää ja luo uusia työpaikkoja. Tämä on kaikki näkyvää. Näiden hankkeiden kustannukset ovatt yhteensä karkeasti noin miljardi euroa.
Rakennusteollisuuden propagandan mukaan miljoona euroa rakennushankkeeseen työllistää 17 henkilöä koko tuotantoketjussa. Nämä hankkeet työllistivät siis laskennallisesti 17 000 ihmistä vuodeksi. Mikäli työllistäminen on päätavoite, niin samalla rahalla olisi työllistänyt 27 000 keskipalkkaista suomalaista tai aika monta (40 000) noin 2100 euroa kuukaudessa tienaavaa vaikka tekemään hiekkakakkuja.
Tämä ei tietenkään ole vielä villakoiran ydin, koska työllistäminen on vain yksi peruste. Näiden hankkeiden jälkeen ihmiset saattavat matkustaa aivan tyytyväisinä kehäradalla, nauttia kirjastossa oleskelusta ja istua musiikkitalossa kuuntelemassa klassista musiikkia. Ilman rohkeaa poliittista päätöstä nämä mukavat asiat olisivat jääneet toteutumatta.
Rikotun ikkunan ongelma piileekin siinä, että tämä miljardi ei ole tullut taivaasta. Jokainen penni otetaan pois veronmaksajalta korkoineen. Nyt se, mihin pääkaupunkiseudun asukkaat olisivat käyttäneet itse euronsa, jää täysin näkymättömäksi. Kyse ei ole aivan pienestä Summasta. Valtio kerää pääkaupunkiseudulta n. 4,5 miljardia euroa vuodessa tulo- ja varallisuusveroja.
Pari kolossia ja kehärata loivat hetkeksi työpaikkoja, mikä on näkyvää. Samalla hankkeet tuhosivat miljardin euron edestä Suomen kansantaloutta. Parhaimmillaankin työpaikkoja vain siirtyi huonolla kertoimella paikasta toiseen. Montaa menetettyä tuottavaa yksityisen sektorin työpaikkaa kohti valtio loi vuodeksi yhden tuottamattoman. Kaikki rakentamattomat kodit, perustamattomat yritykset, syntymättömät työpaikat ja ostamattomat tavarat jäävät näkemättä.
Aina kun poliitikko puhuu elvytyksestä ja julkisten hankkeiden tuomista työpaikoista, muista myös näkymätön puoli. On erittäin epätodennäköistä, että poliitikkojen ja byrokraattien käyttämät eurot tuovat saman verran lisää hyvinvointia kuin ne olisivat tuoneet sinun, minun ja muiden veronmaksajien itse käyttäminä.
