Suomalaisille maahanmuutto on verrattain tuore ilmiö. Ennen 1970-luvun alle kahtasataa chileläistä, ei maahamme ollut naapurimaita lukuun ottamatta kohdistunut juurikaan siirtolaisuutta. Pääosin pysyvää maahanmuuttoa tapahtui avioliittojen kautta, joka oli myös brasilialaisen äitini maahantulon syy kolmisenkymmentä vuotta sitten. Kun maahanmuuttajien määrä on nopeasti noussut lähes 30 000 siirtolaiseen vuodessa ja maassa asuu noin 200 000 ulkomailla syntynyttä, on kysymys noussut kuumaksi keskustelunaiheeksi.
Maahanmuutto itsessään on aika selkeästi käsitettävissä ja sen syyt ryhmiteltävissä veto- ja työntötekijöihin. Kohdemaassa voi olla jokin vetovoimatekijä, jota lähtömaassa ei ole, jolloin henkilö pyrkii hakeutumaan paikkaan, joka vastaa paremmin hänen tarpeitaan. Tällaisia vetovoimatekijöitä voivat olla esimerkiksi aviopuoliso, paremmat työmahdollisuudet, suurempi yhteiskunnallinen vapaus tai runsas sosiaaliturva. Toinen motivaatiotekijöiden ryhmä koostuu lähtömaassa olevista työntötekijöistä, jotka saavat maasta lähdön näyttäytymään houkuttelevana vaihtoehtona. Työntötekijöissä korostuvat etenkin turvallisuussyyt. Esimerkiksi oikea pakolaisuus johtuu kokonaan työntötekijöistä, ja sellaiseen siirtolaisuuteen voi tutustua esimerkiksi sotaa käyvien valtioiden naapurimaissa sijaitsevilla pakolaisleireillä.
Tässä kirjoituksessa keskityn vetovoimatekijöihin.
Erityyppiset vetovoimatekijät houkuttavat erilaisia maahanmuuttajia. Esimerkiksi Yhdysvaltojen vetovoimatekijä on perinteisesti ollut mahdollisuus menestyä omilla ponnisteluilla eli niin kutsuttu amerikkalainen unelma. Ahkerat ihmiset myös Suomesta ovat muuttaneet sinne paremman, rikkaamman ja onnellisemman elämän perässä. Sotaa tai totalitaristista hallintoa pakeneville riittää, että kohdemaa tarjoaa turvalliseen, vapaan ympäristön. Esimerkkinä tästä ovat itäblokin maista länteen loikanneet ihmiset.
Suomessa taas ei ole juuri koskaan ollut mitään vetovoimatekijöitä, pikemminkin päinvastoin. Yli miljoona suomalaista on muuttanut ulkomaille paremman elintason perässä, pääosin Yhdysvaltoihin sekä Ruotsiin. Yhdysvalloissa on edelleen merkittäviä suomalaistaustaisten asutuskeskittymiä viime vuosisadan alkupuolen suuren ryntäyksen jäljiltä. Jo huomattavasti aikaisemmin suomalaisia oli muuttanut uudisraivaajiksi Amerikkaan, ja esimerkiksi Delawaren ja sen ympäristön hirsirakentamistekniikasta on tunnistettu yhtymäkohtia suomalaiseen rakennusperinteeseen. Ruotsiin muutettiin laajamittaisimmin 1960- ja 1970-luvuilla teollisuustöiden perässä. Suomalaisten muutto ulkomaille on enimmäkseen ollut muuttoa työmahdollisuuksien perässä.
Viime vuosikymmenien aikana Suomeen on rakennettu niin kutsuttu hyvinvointivaltio (’welfare state’, joka täsmällisesti kääntäen tarkoittaa ”sosiaalivaltiota”). Hyvinvointivaltioon liittyvän tulonsiirtojärjestelmän ja sosiaalipalveluiden tarjoaman turvan vuoksi ei köyhimpien ole enää tarvinnut muuttaa massoittain ulkomaille toimeentulon vuoksi. Maastamuutto koskeekin nykyisin koulutetumpaa väestöä, joka tavoittelee parempaa toimeentuloa matalamman verotuksen maista.
Nykyajan ilmiö on myös suomalaisten eläkeläisten muutto lämpimän ilmanalan maihin kuten Espanjaan tai Thaimaahan nauttimaan suomalaisesta eläkkeestään ja työuran aikana kertyneestä omaisuudestaan matalamman kustannustason oloissa.
Suomalainen sosiaaliturva on luonut tänne viime vuosikymmeninä vetovoimatekijän, joka houkuttaa runsaita sosiaalietuuksia haluavia ihmisiä. Niin sanottu sosiaalipakolaisuus ei ole mielestäni mitenkään väärin, vaan on aivan luonnollista, että etsitään parempaa elintasoa muualta. On aivan selvää, että tarjottuja etuuksia käytetään hyväksi jos se vain on mahdollista, jolloin meidän tulisikin miettiä, onko Suomen järkevää tai edes mahdollista tarjota kaikille hyvinvointivaltion etuja.
Jos omilla päätöksillämme olemme synnyttäneet järjestelmän, joka houkuttaa ihmisiä tänne nostamaan vastikkeetonta toimeentuloa, vika ei ole näissä ihmisissä vaan meidän luomassamme järjestelmässä.
Sata vuotta sitten Yhdysvaltain kaltaisessa maassa on ollut perusteltua pitää avoimia rajoja, koska maahantulija joutui oman onnensa nojaan ja vain ahkeruudella saattoi selvitä. Tarjolla oli rajattomasti yksinkertaista työtä toimeliaille ihmisille. Ei ollut mitään ”järjestelmää”, joka olisi voinut kaatua liiallisen kuorman rasittamana.
Suomalainen sosiaalivaltion malli taas vaatii, että suurin osa asukkaista osallistuu hyvinvoinnin rakentamiseen. Mikäli huoltosuhde menee liian huonoksi, hyvinvointivaltio romahtaa. Tämän vuoksi Suomen on tärkeää huolehtia, ettei sosiaaliturvan varassa elävien määrä kasva liian suureksi työtätekevien määrään nähden.
Asia ei ole kuitenkaan niin yksinkertainen, sillä kaikkia maahanmuuttajia ei voi niputtaa samaan ja laittaa vain rajoja kiinni. Motiivit saapua maahan ovat hyvin erilaisia, eikä ole mitään keinoa varmistua maahantulijan tarkoitusperistä etukäteen. Tarvittavat toimenpiteet pitää miettiä niin, ettei järjestelmää kyettäisi käyttämään hyväksi, mutta samalla ei turhaan torjuttaisi sellaisia maahanmuuttajia, jotka aidosti haluavat olla rakentamassa suomalaista yhteiskuntaa.
Tämän kirjoituksen toisessa osassa tulen pohtimaan maahanmuuton eri tyyppejä ja mahdollisia keinoja järjestää Suomen politiikkaa itselleni mieleisellä tavalla.
