Eduskunnan kyselytunnilla tänään edustajia puhutti veroparatiisien vastainen taistelu. Perinteisessä demariliturgiassa alhaisen verotuksen maat on leimattu haitalliseksi ja verohaittoja ulkomaille pakenevat yritykset pettureiksi. SDP on mennyt jopa niin pitkälle, että esittää – niin Suomen kuin EU-lainsäädännönkin vastaisesti, että kunnat eivät tekisi hankintoja ”veroparatiiseihin” kytkeytyneiltä yhtiöiltä.
Olisi hauska tietää, miten Urpilainen ja Tuomioja suhtautuisivat siihen, jos muualla alettaisiin ajattelemaan samoin kuin he ajattelevat. Aivan yhtä hyvin voitaisiin jossain muualla hylätä Koneen, Patrian tai vaikkapa suomalaisen telakkayhtiön tarjoukset sillä verukkeella, että he saavat Suomen valtion tukea toiminnalleen. Ei miljoonien eurojen Tekes-raha pohjimmiltaan eroa verohelpotuksista muuten, kuin olemalla paljon tehottomampaa.
Veroparatiisit ovat olleet piikkinä vasemmiston lihassa jo pitempään, eikä pelkästään Suomessa. OECD-maat, Euroopan Komissio ja vieläpä G-20 maat ovat ”tarttuneet toimiin” estääkseen kansalaisiaan hyötymästä matalan verotuksen maista. Omaa verotusta ei tietenkään haluta laskea, koska verokilpailu koetaan haitalliseksi. Verokilpailun sijaan poliitikot haluavat määrittää verotukselle vähimmäistason, jota mikään maa ei saisi alittaa.
Urpilaisen, Tuomiojan ja kumppaneiden pelko on se, että maat ”kilpailevat” itsensä hengiltä laskemalla verotusta loputtomiin, jolloin poliitikoilla ei riitä rahaa mihinkään kivaan. Esimerkiksi Satu Hassi kirjoitti aiemmin blogissaan, että ”verokilpailu pitää viheltää poikki, muuten hyvinvointivaltio kuristuu kuoliaaksi”.
Argumentit ovat tuttuja yritysmaailmasta. Kun Onnibussi tarjoaa edullista bussipalvelua, kuristuvat muut linja-autoyhtiöt kuoliaaksi, Norwegian kuristaa perinteisiä lentoyhtiöitä ja entinen valtion monopoliyritys Sonera kuristui kun DNA ja Elisa tulivat matkapuhelinmarkkinoille. Kaikki taloudelliset toimijat haluaisivat rajoittaa kilpailua omaksi edukseen, koska paikoillaan olo on helpompaa kuin jatkuva parantaminen.
Kilpailun keskeinen merkitys onkin, että toiminnan täytyy kehittyä jatkuvasti vastatakseen ulkopuoliseen haasteeseen. Aivan sama periaate pätee kaikessa ihmisten toiminnassa. Mikäli esimerkiksi kaikki kilpailu eliminoitaisiin ihmissuhteista niin, että jokaiselle olisi määrätty joku kumppani ja kaverit, voisivat kaikki antaa itsensä repsahtaa – ei ole mitään syytä näyttää hyvältä, pukeutua hyvin, tai olla edes mukava.
Verokilpailu on hyvästä, koska se pakottaa poliitikot pitämään verotuksen vähintäänkin kohtuullisella tasolla. Veroparatiisit ovat erityisen hyviä, koska ne muistuttavat poliitikkoja, että aina on pakomahdollisuus. Ei pääoman pakeneminen veroparatiisiin eroa millään tavalla esimerkiksi siitä, miten kaikista sosialistisista maista ihmiset pyrkivät pakenemaan vapaampiin maihin. Estämällä pääoman paon rakentavat poliitikot omaa ”Berliinin muuriaan” sen sijaan, että parantaisivat maansa olosuhteita.
Verokilpailu ei ole ”kilpajuoksua pohjalle”, jonka päätteeksi kaikki valtiot ovat konkurssissa, vaan pikemminkin kilpajuoksua huipulle. Poliitikkojen täytyy jatkuvasti parantaa maansa olosuhteita ja käyttää verovarat tehokkaammin. He eivät voi vain jatkuvasti tuhlata lisää rahaa ja nostaa loputtomiin verotusta.
Jos vasemmistopoliitikot eivät olisi niin rahakeskeisiä, he ymmärtäisivät, että aivan kuin muuallakin elämässä, raha ei ole ihmisille kaikki kaikessa. Ihmiset eivät osta vain sieltä, missä on halvinta, vaan sieltä mistä he saavat parhaan vastineen rahalleen. Eivät yritykset ja ihmiset muuta pelkästään rahan perässä, he menevät sinne missä heidän on paras olla.
