Perustuslaissa määritellyt kansanedustajan oikeudet ja vaikutusmahdollisuudet ovat tänä päivänä lähinnä teoreettisia. Hyvänä esimerkkinä olkoon kansanedustajan lakialoite, jollaisia laaditaan jatkuvalla syötöllä, mutta jotka kuitenkaan eivät ikinä sellaisinaan johda lakien muuttamiseen. Käytännössä laki voisi aloitteen johdosta muuttua lähinnä vain sellaisessa tilanteessa, että eduskuntaan tulisi täsmälleen samasta aiheesta tehty täsmälleen samaa muutosta ehdottava hallituksen esitys.
Valiokunnat käsittelevät pääasiassa hallituksen esityksiä ja vain harvoin lakialoitteita, elleivät ne satu liittymään niihin lakeihin, joita koskevia esityksiä hallitus on tehnyt. Lakialoite saa hallituksen esityksestä riippumattoman valiokuntakäsittelyn yleensä vain niissä tapauksissa, joissa allekirjoittajia on löytynyt yli sata.
Tämän päivän politiikka näyttää tavallisen kansalaisen näkökulmasta tarkastellen melko oudolta. Hallituspuolueiden kansanedustajat äänestävät kuten käsketään. Pahin protesti nykypäivänä on äänestää tyhjää ja jupista kotimaakunnan tupaillassa. Mikäli ei tee kuten käsketään, lentää ulos eduskuntaryhmästä, kuten kävi vasemmistoliiton Markus Mustajärvelle ja Jyrki Yrttiaholle.
Jos hallituspuolueiden eduskuntaryhmien roolina on lähinnä taputtaa ja nyökytellä hallituksen tahdissa, oppositiopolitiikka se vasta turhaa onkin. Tätä kirjaa kirjoitettaessa Keskusta vastustaa oppositiossa sitä politiikkaa, jota itse olisi toteuttamassa, mikäli ei olisi menettänyt vaaleissa kolmasosaa paikoistaan. Perussuomalaiset taas valittavat, mutta todellisia vaihtoehtoisia ratkaisuja esillä oleviin kysymyksiin heiltä ei kuulu.
Opposition varjobudjettien sisältö poikkeaa hallituksen budjettiesityksistä vain muutamien prosenttien osalta. Kumpikin oppositiopuolue arvostelee hallitusta hirveästä velkaannuttamisesta ja samalla huutaa kuorossa miljardien suuruisia menolisäyksiä.
Politiikassa asiat ovat monesti siten kuin näyttävät olevan. Tällä hetkellä kovasti näyttää siltä, että eduskunta toimii lähinnä hallituksen postikonttorina. Sieltä käydään hakemassa leimat lakiesityksiin ja kuittaamassa mandaatit EU-ministerineuvostoon. Ei puhettakaan, että enemmistöhallituksen esitys joskus jäisi menemättä läpi tai Suuren valiokunnan mandaatti saamatta. Jos valtiopäiville kokoontunut eduskunta jonain päivänä vahingossa erehtyisi käyttämään itselleen kuuluvaa, kansalta vaaleissa delegoitua valtiovaltaa, maa olisi sekasorrossa. Tai poliittinen elämä ainakin.
Kevät-kesän 2011 hallitusneuvottelujen hankaluuteen kiteytyy Suomen poliittisen järjestelmän keskeinen ongelma – demokratian puute. Viime vuosikymmenet enemmistöhallitus on ollut käytännössä ainoa mahdollinen hallitustyyppi. Nykyinen toimintakulttuuri on tarkoittanut sitä, että kaikki valta keskittyy muutamille ihmisille, joiden taakse enemmistö kansanedustajista sitoutetaan. Asioita ei päätetä sen mukaan, mikä on järkevää, hyvää tai oikein, vaan omaksutaan riitelyn, teatterin ja huutokaupan lopputuloksena syntynyt kokoelma kompromisseja ja istutaan sen takana, vaikka vedenpaisumus tulisi.
Koska enemmistöhallitus on keskeisenä tavoitteena, hallituksenmuodostaja joutuu nielemään sarjan mitä ihmeellisimpiä vaatimuksia saadakseen enemmistön ehdottoman tuen hallitukselleen. Ei siksi, että saataisiin paras mahdollinen hallitus, vaan jotta saataisiin mahdollisimman paljon valtaa. Sosiologi Max Weberin mukaan puolueet tavoittelevat nimenomaan valtion koneiston hallintaa omien päämääriensä saavuttamiseksi. Enemmistöhallitukseen ei pyritäkään sen vuoksi, että se olisi paras kansalle, vaan koska se mahdollistaa hallituspuolueille käytännössä rajattoman vallankäytön. Tänä päivänä kyse ei välttämättä ole edes oikeasta absoluuttisesta vallasta, vaan muodollisista valta-asemista.
Tällainen toiminta johtaa tilanteeseen, jossa jokin yksittäinen taho voi riittävän voimakkaan tahdon, suuren lobbausvoiman tai silkan röyhkeyden avulla juntata läpi jopa eduskunnan (ja usein myös kansan) enemmistön vastustamaa lainsäädäntöä tai toimia muuten yksinvaltiaan elkein vedoten hallituksen yhtenäisyyteen.
Miljoonan pikkuasian kasaaminen yhteen hallitusohjelma-paaliin ja sen ajaminen kaikkien kurkusta alas on oiva tapa tehdä epäkuranttia ja jäykkää politiikkaa. Enemmistöhallituksen voimin voidaan neljän vuoden ajan toteuttaa vaikka kuinka eriskummallinen ohjelma viimeistä välimerkkiä myöten, jos hallituspuolueet kykenevät saamaan kansanedustajansa pysymään kiltisti ruodussa.
Kansanedustajat tekevät äänestyspäätöksensä puolueen kannan mukaan ja usein omaatuntoaan vastaan. Lainsäädäntöä tehdään väkisin ja eduskuntaa hallitaan perustuslain hengen vastaisesti pakolla sen sijaan, että pyrittäisiin parhaisiin argumentteihin ja vahvimpaan faktapohjaan. Suomalainen poliittisen keskustelun kulttuuri on surkealla tasolla, ja osasyy tähän varmasti on se, ettei eduskunnan täysistuntokeskustelulla ole juuri koskaan mitään vaikutusta mihinkään.
Niin sanottuja omantunnon kysymyksiä on todella harvassa, ja sellaisista pitää aina erikseen päättää. Oletusarvona on ryhmäkuri ja harvinaisena poikkeuksena oman oikeudentunnon mukaan toimiminen.
Tilanteen pitäisi olla täsmälleen päinvastainen. Todennäköinen seuraus tästä olisi, että eduskunnan käsittelystä saataisiin puserretuksi läpi huomattavasti nykyistä pienempi määrä lainsäädäntöä. Se olisi parannus nykytilanteeseen, koska yksi suomalaisen yhteiskunnan suurimmista vitsauksista on nimenomaan liian innokas säädösten tehtailu.
Myös hallituksen esitysten pitäisi vahvemmassa parlamentarismissa olla nykyistä paremmin valmisteltuja ja perusteltuja. Edustajien todelliseen vakuuttamiseen esityksen tarpeellisuudesta pitäisi panostaa selvästi nykyistä enemmän. Hallitseminen ei olisi lainkaan niin helppoa kuin tänä päivänä, mutta hallitsemisen ei pidä helppoa ollakaan.
Mikäli yhteiskunta olisi liberaalimpi, olisi vähemmän ”tarvetta” poliittisille pitkän aikavälin suunnitelmille, eikä nykyisen kaltaista pakonomaista enemmistöhallituksen tarvetta olisi. Kansanedustajat voisivat toimia perustuslain hengen mukaisesti omaatuntoaan seuraten, ja demokratian toteutuminen olisi askeleen lähempänä.
