Ensiksi tietysti parhaat uutiset! Vasemmisto lähti hallituksesta, eikä onnistunut paskomaan valtiontalouden sopeutustoimia aivan täysin. Kun esimerkiksi Annika Lapintien mukaan “valtiontalouden kannalta täsmälleen sama lopputulos olisi helposti löytynyt kiristämällä suurten tulojen, pääomatulojen ja omaisuuksien verotusta”, niin näkeehän sen tyhmempikin, että mitään rakentavia ehdotuksia sieltä oli turha edes odottaa.
Paavo Arhinmäki juoksutti medioita hienosti kehysriihessä, jossa hän varmasti oli jo etukäteen päättänyt ajaa Vasemmistoliiton seinään mahdottomine vaatimuksineen. Vielä tiistaina päivällä ilmassa oli muun muassa vaatimuksia isommista indeksikorotuksista esimerkiksi opintotukeen ja eläkkeisiin. Jos se ei ole puhdasta populismia ilman mitään todellisuuspohjaa, niin ei mikään.
Jopa demarit ovat ymmärtäneet, ettei sellaisia jakovaroja ole missään ollut enää vuosikausiin. Kehysriihen lopputulosta ovat kaikki siihen osallistuneet arvostelleet ”kipeäksi”, vaikka ”sopeutustasossa” eli veronkorotusten ja leikkausten yhteismäärässä ei päästy edes lähelle kolmea miljardia, joka oli realistisissa arvioissa alarajana.
Arhinmäki pääsi nyt luontevassa saumassa viemään puolueen oppositioon ja samalla keräämään potentiaaliselta äänestäjäkunnaltaan hyvän potin niitä irtopisteitä, joita tavoittelemassa muuten olisivat olleet SDP:n ja Vihreiden villapaitasiivet.
Hiukan epäuskottavalla tavalla hän tosin toimii, kun etuusleikkaukset ovat tälläkin kertaa hädin tuskin nimellisiä. Eniten möykkää aikaansaanut lapsilisän leikkaus on alle kympin. Sen summan säästää, kun vähentää tupakointia kaksi askia kuukaudessa tai jättää yhden tuopin tilaamatta (Helsingin hintatasolla).
Samaan aikaan hallitus toteuttaa Arhinmäenkin ajamia, valtiontalouden kannalta lähes merkityksettömiä kostokorotuksia pääomatuloveroihin ja perintöveroon ja antaa työn verotuksen kiristyä. Työtätekevää kansanosaa kupataan entistä ankarammin muun muassa autojen ja polttoaineiden verotuksen kautta.
Omistusasujia rokotetaan kannustamalla kuntia korottamaan kiinteistöveroja. Sähkön kallistuminen köyhdyttää kaikkia tasaisesti. Lypsäviltä lehmiltä eli työssäkäyviltä kansalaisilta ja tuottavalta elinkeinotoiminnalta lasketaan rangaistuksenomaisesti entistäkin enemmän verta. Paavo varmasti myhäilee jätettyään nämä osin itse vääntämänsä tortut hallituksen eteisen lattialle.
Työssäkäyviä, autoilevia veronmaksajia on helpompi kiusata kuin lihavaa, hiljaista rillipäätä koulussa, mutta henkilökohtaisesti ihmettelen, kuinka kauan menee, ennen kuin kamelin selkä kirjaimellisesti katkeaa. Keskiluokka ja kuvitteelliset hyvätuloiset saavat jatkuvasti raskaamman maksutaakan kannettavakseen, heidän ostovoimansa heikkenee, hinnat nousevat kaikilta ja samaan aikaan he eivät saa järjestelmältä oikeastaan yhtään mitään takaisin.
Jos jotain hyvää haluaa väkisin hakea, kehitysyhteistyömenoja leikataan muodolliset 50-100 miljoonaa euroa vuodessa ja ansiosidonnaisen työttömyysturvan menot pienenevät 50 miljoonalla – tosin tavalla, joka on vielä sopimatta työmarkkinaosapuolten kanssa, eli nähtäväksi jää. Valtion palkkamenojen kasvua pyritään hillitsemään rajaamalla palkkaliukuma keskimääräiselle tasolle, mikä on tietenkin täysin riittämätöntä mutta edes hiukan oikeaan suuntaan kenottavaa.
Hallituksen rooli ei ole Suomessa millään tavalla helppo. Kun mietitään potentiaalisia leikkauskohteita joku aina kärsii, koska valtio ulottaa lonkeronsa jokaisen kaikkiin aukkoihin. Minun näkökulmastani keskeisiä ongelmakohtia on kaksi – sääntely ja ihmisten ehdollistuminen tuille sekä palveluille.
Julkishallinnon menot ovat noin 14 mrd euroa, eli sellaiset 15% koko julkisen sektorin menoista. Näistä on erittäin vaikea leikata, koska periaatteessa yhtään ”turhaa” työtä siellä ei ole. Jokainen virkamies toteuttaa jotain lakisääteistä tehtävää. Siksi tulisikin purkaa sääntelyä ja hallintorakenteita niin, että jatkossa lakisääteisiä tehtäviä on vähemmän ja julkishallinto olisi merkittävästi kevyempää.
Tämä auttaisi myös merkittävästi talouteen, koska erilainen sääntely paitsi lisää kustannuksia (mikä heikentää kilpailukykyä ja aiheuttaa työttömyyttä) myös rajoittaa talouden toimeliaisuutta. Yhtään uutta taksiyritystä tai apteekkia ei Suomeen synny vaikka minkälaisia verohelpotuksia tai yritystukia tarjottaisiin, koska sääntely estää niiden toiminnan.
Suurempina esimerkkeinä myös elintarvikeala, mukaan lukien kauppa, ravintolat ja panimot kärsivät merkittävästi kaikesta sääntelystä – jos ei muuten, niin ainakin kilpailu rajoittuu ja kuluttajan vaihtoehdoiksi jää ostaa samat tuotteet kahdesta kalliista kaupasta.
Toisekseen ihmiset ehdollistuvat hyvinkin nopeasti. Jos esimerkiksi julkista päivähoitoa ei olisi koskaan keksittykään, ei sitä kukaan osaisi edes kaivata. Nyt työttömät vievät omat lapsensa päivähoitoon kun tekee mieli olla ”vapaalla” ilman huutavia kakaroita. Päivähoidosta tulee vuodessa 2,6 miljardin euron kustannus, josta ei voi leikata euroakaan, koska lasten hoitaminen muuten tuntuu olevan nykyään mahdotonta.
Toinen esimerkki ehdollistumisesta on opintotuki. Kyseessä on todellisuudessa täysin tarpeeton tulonsiirto tämän päivän työssäkäyviltä huomisen hyvätuloisille. Ilmainen koulutus ja tuettu opintolaina itsessään riittäisivät kenen tahansa kouluttamiseen, etenkin kun itsensä voisi elättää myös osa-aikatyöllä.
Auta armias jos joku ehdottaa pientäkin leikkausta tai indeksijäädytystä tähän kaljarahaan. Yhtäkkiä kukaan ei enää muka opiskelisi ja nekin harvat jotka näin tekisivät olisivat nälkää näkemässä. Kilin vitut, ihmiset ovat vain ehdollistuneet tähän ilmaiseen rahaan, jota jaetaan 370 miljoonaa vuodessa.
Yllä olevien kaltaisia esimerkkejä on vaikka kuinka paljon, esimerkiksi lähes 1,5 miljardia vuosittain nielevä lapsilisä on täysin turha tuki, jota tulisi parhaassakin tapauksessa jakaa vain jonain perusturvan lapsikorotuksena. Mikäli tahtoa oikeasti riittäisi, voitaisiin julkisia menoja karsia varmasti kymmeniä miljardeja ilman, että kukaan oikeasti jäisi heitteille tai kuolisi kylmään ja nälkään. Poliittista tahtoa vain ei löydy, eikä oikeastaan kykyäkään, koska välittömästi joku läski on vinkumassa omien etujensa puolesta.
Vasemmistolaisen jakopolitiikan kannattaminen on pienituloiselta muutenkin varsin lyhytnäköistä. Muutama kymppi omaan tukeen tuntuu varmasti juuri sillä hetkellä tarpeelliselta, mutta toisaalla juuri sen vuoksi on alunperinkin työtön ja joutuu maksamaan kaikesta niin paljon. Pienituloiseltakin äänestäjältä (kuten minä itse) on paljon fiksumpaa toivoa sellaista politiikkaa, jonka avulla pääsee kokonaan pois köyhyydestä sen sijaan, että pysyisi ikuisesti työttömänä.
Vaikka suuret ongelmat eivät siitä mihinkään lähde, niin ilman vasemmistoliiton jatkuvia itkupotkuraivareita, ohareita ja iltalypsyjä hallituksessa on kuitenkin loppukauden varmasti kaikilla helpompaa, myös demareilla ja vihreillä.
Muut puolueet ovat varmasti jo ainakin henkisesti valmistautuneet siihen, että Fennovoima kampeaa myös vihreät hallituksesta ja viimeiset kuukaudet mennään niukimman mahdollisen enemmistön turvin. Arhinmäki voi nyt hetken paistatella omilleen suurena periaatteen sankarina, vaikka todelliset meriitit tällaiseen ovatkin vähäiset.
