Noniin, viikon älyllisesti epärehellisin vaahtoaminen on bongattu. Poliittinen visionääri Akuliina Saarikoski yrittää Yleisradion sponssaamassa blogissaan kritisoida kokoomusnuorten kehitysapulinjauksia. Äärimmäisen anarkososialismin pilkkeessä silmänsä sokaissut Saarikoski onnistui ennätyksellisellä tavalla ymmärtämään väärin, vaahtoamaan asian vierestä ja syyttämään täysin väärää tahoa.
Erästä ystävääni lainaten, ”Akuliina ehkäpä kaipaisi vähän rakkautta kun näyttää olevan aina niin kauhean äkäinen. Utopistiset anarko-feministiset sosialismijorinat jäisivät todennäköisesti vähän vähemmälle jos Akuliina saisi jotain syytä ajatella positiivisesti asioista ja vähän kosketuspintaa todellisuuteen.”
Ilmoitan jo tässä vaiheessa, etten ole vapaaehtoinen.
Ensinnäkin nämä ”globaalit suuryhtiöt” eivät ole mitään tietoisia eniteettejä, joita voi syyttää pahuudesta. Yritykset toimivat ympäröivän yhteiskunnan ehdoilla ja palkkaa ne maksavat sen, mikä kulloisessakin maassa on normin mukaista. Päivääkään töitä tekemättä ja ihan mukavasti silti elellen voi käydä sääliksi Niken tehtaalla työskentelevää pienipalkkaista aasialaista, mutta edelleen palkka on parempi kuin useimmilla muilla alueella asuvilla.
Tämän vuoksi niihin ”globaalien riistäjien” tarjoamiin paikkoihin riittää työntekijöitä. Kehitysmaissa ihmiset vielä tekevät mielummin töitä kuin makaavat kotonaan. Olisiko Kongolaisen parempi ilman työpaikkaa kaivoksella? Muistutan, ettei Kongossa ole fattaa.
Toisin kuin Saarikoski luulee, nimenomaan tämä nykyinen tapa hankkia pelkästään raaka-aineita on osoitus siitä, että investointien ja vapaan kaupan puuttuessa kehitysmaista ei saada mitään muuta. Kaupan esteiden purkaminen ja investoinnit muuhun kuin raaka-aineisiin mahdollistavat kehitysmaiden itsenäisen kehityksen kohti teollista yhteiskuntaa. Mikäli näitä investointeja ei tehdä, ei kehitysmaista koskaan saada mitään muuta kuin reilun kaupan kahvia, banaaneja tai kobolttia.
Toimittaja Hanna Nikkasen kirjassa ei kyllä oteta mitenkään kantaa kokoomusnuorten väitteeseen toimivan markkinatalouden ja kansalaisten elintason kasvun korrelaatioon. On aika epärehellistä ottaa joku väite ja sanoa sen kumoutuneen puhumalla jostain ihan muusta.
Nikkasen kirjan ensimmäinen osa mussuttaa Kongon kaivoksista. Nokian syytähän se on, että Mobutu Sese Seko ja kumppanit tuhosivat koko maan. Toinen osa nillittää siitä, että Nokia Siemens Networks on tehnyt kauppaa Iranissa. Edelleenkään yritys ei ole mikään tietoinen entiteetti, eikä yrityksen asia ole se, mitä jonkun valtion laillinen hallitus siltä ostaa.
Kirjan kolmannesta osasta, joka käsittelee Suomen metsäteollisuuden toimintaa Etelä-Amerikassa lukematta sen verran, että UPM-Kymmenen sellutehdas on yksi merkittävimpiä teollisuuslaitoksia Uruguayssa. Tehdas työllistää suoraan noin 200 henkilöä ja noudattaa samoja ympäristönormeja kuin Euroopan unionissa. Ympäristöhaittoja valvovat Argentiina ja Uruguay yhdessä.
Palmuöljystä Akuliinalla on väärää tietoa. Neste käyttää sertifioitua palmuöljyä ja myös kokoomuslaisia on käynyt paikan päällä plantaaseilla. Uutta alaa ei enää raivata.
En itse kannata palmuöljyn käyttöä liikennepolttoaineeksi, mutta sen kasvattamista ei itsessään tarvitse tuomita, sillä se on tehokkaimpia polttoaineeksi jalostettavia raaka-aineita maapinta-alaa kohden.
Toisin kuin Akuliina, eivät kokoomusnuoret perusta argumenttejaan mihinkään uskontoon tai hurmokseen. Akuliina on hyvä ja mietti hetken, mitkä tekijät ovat tehneet länsimaista vauraita, tai nostaneet entisiä kehitysmaita teollisuusmaiksi ja kertoo, miten kehitysmaat pääsevät tähän samaan ilman yrittäjyyttä, vientiä ja työntekoa. Vanha kikka oikeudenmukaisesta vaurauden jaosta ei nyt riitä vastaukseksi.
