Kunnossapitoineen ja rakennusajan korkoineen Helsingin alla kulkevan Pisararadan hinnaksi on arvioitu 1,9 miljardia euroa. Teoriassa siitä voi tulla jotain työpaikkoja ja tuloja – Viimeisten lukujen perusteella hankkeen hyöty / kustannus-suhteeksi arvioitiin 49. Suomeksi siis persnettoa tästä ”hesalaisten” siltarummusta tulisi noin miljardi euroa.
Miljardin euron tappio on vielä varsin optimistinen arvio kun muistetaan miten suurilla infrahankkeilla on tapana paisua kuin pullataikina. Lisäksi täytyy vielä muistaa, että kaikki mahdolliset hyödyt ovat vain laskennallisia. Ainoa, mikä aivan varmasti toteutuu on parin miljardin euron lasku. Kyseessä on siis varsin kallis ja pahasti tappiollinen hanke, joka halutaan tehdä veronmaksajien rahoilla.
Sitten, kun Kokoomus ei lähde suin päin tähän hankkeeseen, niin suureen ääneen mussutetaan, että miten nyt on pääkaupunkiseutu petetty ja kehitystä jarrutettu. Demarien Maarit Feldt-Ranta menee vielä Ilta-Sanomiin itkemään, että ”Tuhannet työpaikat jäävät nyt syntymättä ja asunnot rakentamatta.”
Kun se pisararata kuitenkin kulkee keskustassa, niin mihinköhän ne tuhannet asunnot nyt jäävät rakentamatta?. Ei Hakaniemeen mitään taloja tule – ei ainakaan sellaisia joita ei tulisi muutenkin. Kapasiteetin pullonkaula on kuitenkin Pasilassa, joten junavuorojen välitkään eivät lisäänny. Länsimetroa voi kuitenkin perustella sillä, että sen varrella on lääniä asuinrakentamiseen vaikka kuinka paljon. Ehkäpä Feldt-Rannalla olivat menneet hankkeet sekaisin?
Voisin vielä kysyä, että montako sataa tuhatta työpaikkaa on Suomessa jäänyt syntymättä ja asuntoa rakentamatta sen vuoksi, että täällä demarihelvetissä verotetaan ihmisiltä tuhkatkin pesästä ja työnnetään rahaa miljardikaupalla mitä moninaisempiin höpöhankkeisiin joka ikinen vuosi?
Kun Feldt-Ranta kertoo miten paljon uusia työpaikkoja valtio olisi tehnyt parilla miljardilla, hän jättää mainitsematta mitä veronmaksajat olisivat tehneet samoilla miljardeilla, mutta eivät pysty, kun ne rahat verotetaan heiltä pois. Minun puolestani hän voi työntää mielikuvitustyöpaikkansa sinne missä aurinko ei paista. Niitä ei ole eikä tule niin kauan kuin julkista taloutta ei saada kuntoon, työehtoja kevyemmäksi ja mielivaltaista sääntelyä vähemmäksi.
Surkuhupaisinta tässä on kuitenkin se, miten historia toistaa itseään, eikä politiikassa ainakaan mikään koskaan muutu. Frédéric Bastiat kirjoitti jo 1800 –luvun alussa julkisista töistä ja rahan aiheuttamasta illuusiosta poliitikoille.
Bastiatia suoraan lainaten: ”Raha luo meille illuusion. Kun vaaditaan kaikkien kansalaisten osallistuvan yhteiseen hankkeeseen rahan muodossa, tämä tarkoittaa todellisuudessa vaatimusta fyysisestä yhteistyöstä, sillä jokainen joutuu hankkimaan työllään vaaditut verorahat.”
Jos kaikki kansalaiset kutsuttaisiin koolle toteuttamaan näitä hankkeita, eivät he suostuisi tekemään mitään muuta kuin aidosti hyödyllisiä hankkeita – sellaisia, joissa he kokevat työstä saadun lopputuloksen arvokkaammaksi kuin käyttämänsä ajan ja vaivan. Sen vuoksi talkoilla on usein rakennettu esimerkiksi omakotitaloja tai navettoja, mutta harvemmin monikulttuurisen vaihtoehtotaiteen keskuksia.
Se, että varsinaisen yhteistyön sijaan pisararadat tai muut hankkeet tehdään valtion rahoilla ei muuta mitään, sillä ne rahat kuitenkin ennemmin tai myöhemmin kerätään kansalaisilta ja ovat pois omasta käytöstämme. Veronmaksajaa kohden pisararata tekee noin 500 euroa, ja ainakin minulla olisi paljon parempaa käyttöä kyseisellä rahalla. Uskoisin, että myös julkisella sektorilla olisi parempaakin käyttöä parille miljardille.
Joudumme tekemään enemmän ja enemmän töitä sen vuoksi, että pystyisimme rahoittamaan niiden hankkeita, jotka eivät kanna mitään riskiä, ja nostavat vielä lisäksi kovaa palkkaa – lisäten muiden kantamaa taakkaa entisestään. Jokainen voi osaltaan laskea, montako tuntia joutuu tekemään tämänkin hankkeen eteen taksvärkkihommia, ennen kuin on tienannut valtiolle pisararataan menevät miljardit.
Kaikki hankkeet eivät tietenkään ole tarpeettomia, ja joskus vuosikymmenien päästä joku voi kokea myös pisararadan tarpeelliseksi. Tarpeellisia hankkeita varten on kuitenkin olemassa sellainen taikasana kuin markkinaehtoisuus.
Jos hanke on aidosti kannattava, siihen löytyy yksityistäkin rahaa, jolloin projektin riskit kantavat ne ihmiset, jotka siitä myös voivat hyötyä. Yksityisesti voidaan todistetusti rahoittaa myös julkisen sektorin toimialalle meneviä projekteja, viimeisimpänä uusi lastensairaala. Valtion hankkeissa riskin taas kantavat pääosin ne, jotka hankkeesta eivät mitään hyödy ja vastaavasti hyödyn keräävät ne, joille hankkeen toteuttamisesta ei ole mitään henkilökohtaista riskiä.
Näin verorahoja yleensä käytetään
