Suunnitelmatalouselämässä Esko Rantanen peräänkuuluttaa peliyrityksiltä suuria investointeja. Peliteollisuus kuulemma ”kerää rikkaiden rahoja tuottaakseen viihdettä ja hupia kansalle” ja ”merkittäviä työllisyyttä ylläpitäviä investointeja tekevät kuitenkin vain vanhojen alojen yhtiöt”.
Ensimmäinen relevantti kysymys on esitetty jo artikkelin kommenteissa. Mihin peliteollisuus oikein voisi investoida? Pelikasettitehtaaseen, bittikiihdyttämöön vai kenties rupelihattukoneeseen? Ehkä paras investointikohde voisi olla Tagsu -tehdas.
Jokaiseen peliin investoidaan sadoista tuhansista jopa satoihin miljooniin euroihin. Maailman kallein peliproduktio (Destiny) maksoi lehtitietojen mukaan yli 400 miljoonaa euroa. Niillä rahoilla ei tehdä kipsisakka-altaita tai halleja keskelle peltoa, eikä niitä lähetetä Sambian ex-presidentin leskelle. Käytännössä jokainen penni työllistää jonkun ihmisen suoraan.
Ymmärrän Rantasta sinänsä, onhan näkyvä investointi helpompi käsittää kuin näkymätön. Neljäkymmentä miljoonaa uuteen tuotantolaitokseen on näkyvää – siellä metsän laidassa se tehdas nököttää. On parkkipaikat, koneet ja savupiiput. Pelialaan laitetut miljoonat eivät näennäisesti mene mihinkään. Siellä ne nörtit vain istuvat toimistossa jossain kantakaupungilla. Eihän niillä ole yleensä edes valomainoksia seinässä.
Peliala, vaikka sinänsä tekeekin tuotteita, on kuitenkin rakenteeltaan palveluala. Aina voisi ”investoida” vaikka mahonkipöytiin, kvanttitietokoneisiin tai omaan energiajuomatehtaaseen. Järkeä tässä olisi yhtä paljon kuin siinä, että parturi-kampaamot ostavat timanttikoristeisia kultasaksia. Pelialan ei tarvitse investoida seiniin tai CNC-koneisiin.
Eivät ne miljoonainvestoinnit takaa työllisyyttä yhtään sen enempää kuin palvelutkaan. Juuri tänään uutisoitiin, miten UPM laittaa Jämsänkoskella kiinni SC-paperikoneen ja Kaukaalla aikakauslehtiä valmistavan paperikoneen. Laitteisiin ja tuotantolaitoksiin on varmasti investoitu miljoonia, mutta niin vain 226 ihmistä saa taas siirtyä kilometritehtaalle.
Yksi maailman rikkaimmista miehistä, sijoittajalegenda Warren Buffett on pariin otteeseen määritellyt huonoa sijoituskohdetta: Sitoo paljon pääomaa, tuottaa suhteellisen vähän, sekä on riippuvainen hyödykkeiden hinnasta ja ammattiliittojen mielivallasta. Nämä kriteerit pätevät aikalailla kaikkeen, mitä Esko Rantanen pitää työllistävänä liiketoimintana.
Talvivaaran toimeentulo oli suoraan sidoksissa korkeaan nikkelin hintaan, Neste Oil ei kestäisi öljykriisiä, paperiyhtiöiden kilpailukyvyn on syönyt vahva ay-liike. Supercell teki muutamassa vuodessa luultavasti saman suuruisen tilin, mitä Rantasen hehkuttama Woikoski koko 130 –vuotisen historiansa aikana. Peliyrityksen voi perustaa käytännössä nollainvestoinnilla omaan makuuhuoneeseensa, tehdä sillä monen miljoonan tilin ja myöhemmin työllistää kymmeniä tai jopa satoja ihmisiä.
Jokaiselle yritykselle on paikkansa, aina jätteenkäsittelylaitoksesta tai välipalatehtaasta kolmen hengen pelifirmaan. Kaikki tuottavat meille omalta osaltaan lisäarvoa, eikä yhdenkään tekemisiä tule väheksyä. Paras yhteiskunta on sellainen, missä ihminen voi tehdä oikeastaan mitä tahansa, mistä muut ovat valmiita maksamaan, eikä yhtään alaa lähdetä nostamaan tai polkemaan sen perusteella, että se toimii eri logiikalla kuin ennen on toimittu. Peleillä luotu työpaikka on aivan yhtä hyvä kuin kebabilla tai savupiipuilla luotu.
Päivitys 2017: Pääsin keskustelemaan aiheesta Esko Rantasen kanssa ja olin tässä kirjoituksessa aikanaan tarpeettoman kriittinen häntä kohtaan. Olimme lopulta aivan samoilla linjoilla
Minä ajamassa (kaverin) pelimiljoonilla ostettua Ferraria. Ei kaikkea tarvitse omistaa itse, että siitä voisi nauttia. Lisäsin kuvan vain siksi, että valittajia ärsyttäisi, kun muuten tässä blogissa ei ole oikein mitään sellaista.
