Viime aikoina uusi kansan suussa paskalaiksi vääntynyt haja-asutusalueiden jätevesiasetus on herättänyt paljon keskustelua ja kritiikkiä. Vuodelta 2004 peräisin olevan asetuksen mukaan kielletään kaiken puhdistamattoman kotitalousjäteveden päästäminen luontoon. Kiinteistöihin, mukaanlukien kesämökit, on asennettava jäteveden puhdistus- tai talteenottolaitteisto. Tästä tulee ihmisille tuhansien eurojen ”turhia” kustannuksia.
Asetus on periaatteessa aiheellinen, sillä asutuksen aiheuttamat fosforipäästöt vesistöihin ovat yli 500 tonnia vuodessa, mistä yli puolet koostuu viemäriverkon ulkopuolisten asuntojen päästöistä. Esimerkiksi teollisuudesta fosforipäästöjä tulee vähemmän kuin näistä asunnoista, maatalouden lukemat taas ovat aivan omassa luokassaan. Asutuksen typpipäästöt ovat noin kolmanneksen maatalouden tyyppipäästöistä. Asetuksen perimmäisenä tarkoituksena on siis vähentää vesistöjen kuormitusta.
Jätevesiongelma on oikeasti olemassa ja jotain sille kannattaa tehdä. Ympäri Suomea on nähtävissä päästöjen aiheuttamaa rajuakin rehevöitymistä. Hyvää tarkoittava asetus kuitenkin kaatuu keinojen fundamentalismiin, luvattoman huonoon toteutukseen ja keskeneräiseen teknologiaan. Myös asetuksen toteuttaminen tuntuu menneen överiksi. Sellaisiakin mökkiläisiä asetuksen tiimoilta on ahdisteltu, joiden loma-asunnot eivät sijaitse lähelläkään minkäänlaisia vesistöjä, eivätkä ole pohjavesialueella.
Kunnollista ja halpaa teknologiaa ei mökkiläisten tarpeisiin ole, ja isommissakin yksiköissä on ollut ongelmia. Mielestäni on täysin absurdia pakottaa ihmisiä hankkimaan kallista ja keskeneräistä teknologiaa. Samoin tämä soutaminen ja huopaaminen siitä, voiko jatkoaikaa hakea, tai vapautetaanko osa ihmisistä asetuksen piiristä on epäreilua asiansa ”kuntoon” hoitaneiden kannalta.
Asetuksessa on siis useita perustavanlaatuisia ongelmia ja voidaankin kysyä, miksi ”jätevesitalkoot” on aloitettu kiusaamalla kesämökkiläisiä huusiremontilla, kun helpompiakin tapoja olisi olemassa. Maatalouden päästöjä voi vähentää, esimerkiksi vähentämällä lannoitteiden määrää pelloilla, tai rajoittamalla entisestään viljelyä vesistöjen välittömässä läheisyydessä. Teollisuudessa samat tulokset saataisiin aikaan muutamalla täsmällisellä vedenpuhdistusinvestoinnilla. Nyt tuhansien eurojen laitteilla puhdistetaan luonnosta muutama gramma fosforia vuodessa. Vertailun vuoksi: Lannoitefosforikilon markkinahinta oli viime maaliskuussa vähän yli 30 senttiä.
Periaatteellisella tasolla minua kyrsii perustavanlaatuinen holhous. Vesa Hackin sanoin, ”Kuka hyötyy valvontayhteiskunnasta, jossa pian ei saa ulostaakaan kuin tietynlaiseen jätekaivoon?”. Jätevesiasetus tulee jäämään historiaan esimerkkinä 2000-luvun kyttäyksestä ja suomalaisten huonosta lainsäädäntövalmistelusta. Tämän vuoksi onkin tärkeää käydä läpi, millainen prosessi näin epäonnistuneen säädöksen takana on.
Asetuksen alullepanija, entinen ministeri Jan-Erik Enestam on tunnustanut, että virkamiehet ovat vedättäneet häntä. Tietojen mukaan valmistelu on lähtöisin pääosin yhden virkamiehen, ympäristöministeriön hallitusneuvoksen Ulla Kaarikivi-Laineen kynästä. Tämä kertoo virkamiesten vallasta, ja siitä, miten suomalaisia poliitikkoja vedetään jatkuvasti kuin pässiä narussa.
Muu hallitus ei ole asiaan puuttunut, koska Matti Vanhasen hallitusten aikana toimintakulttuuri on vakiintunut sellaiseksi, että ministerin tontille ei mennä, ellei syy ole aivan erityisen painava. Tässä on puolensa, mutta kääntöpuolet ovat erityisen ikäviä, koska harva asia on ministerille korkeamman kynnyksen takana kuin sen myöntäminen, että jossakin asiassa on tullut nukuttua.
Paula Lehtomäellä olisi ollut mahdollisuus korjata asia, mutta valitettavasti hän ei sitä jostain syystä ole halunnut tehdä. Mikäli ministerillä olisi ns. munaa, hän siirtäisi kierot virkamiehet toisiin tehtäviin tai hoitaisi näille kenkää. Harmikseni sellaista rohkeutta ei nykyään juuri näe. Suomalainen politiikka on ison kiitoksen velkaa Jan-Erik Enestamille siitäkin huolimatta, että tämä huomasi tapahtuneen virheen vasta, kun itse joutui lainsäädäntöä ohjaavan tyhmyyden uhriksi.
Farssin aineksia lisää kepulaisen ympäristöministerin kepulaisuus, joka estää millään tavalla puuttumasta maatalouden päästöihin, joiden leikkaamisella Itämeren ravinnekuorma Suomen osalta käytännössä loppuisi. Valitettavasti jos joku poliitikko yrittäisi puuttua asiaan, olisi Sirkka-Liisa Anttila heti kiljumassa, ettei syyllisten etsiminen mitään auta.
Valehtelisin, jos väittäisin, ettei suomalaisen politiikan seuraaminen olisi turhauttavaa. Mielummin tällaista lukisi Pahkasiasta kuin valtakunnan uutisista.
