Markkinointi & Mainonta –lehden verkkosivuilla Juuso Enalahuolehtii siitä, että iso osa työikäisistä ei tee työtä. Enala viittaa tekstissään Seija Sartin joulukuun Kuukausiliitteeseen kirjoittamaan juttuun. En kuitenkaan oululaisena lue aktiivisesti Helsingin paikallislehteä, joten alkuperäinen teksti minulta on jäänyt väliin.
Kuten suurin osa keski-ikäisistä, myös Juuso Enala tekee työnvieroksumisesta sukupolvikysymyksen. Ennen miehet olivat rautaa ja naiset hedelmällisiä. Sodanjälkeisessä Suomessa 30-50 –luvulla syntyneillä oli hyvä työmoraali ja tahtoa rakentaa isänmaata. Heidän 60-80 –luvuilla syntyneet lapsensa, joihin itsekin nipinnapin kuulun, saivat turvatun lapsuuden, kun työnsankarivanhemmat tekivät kaiken valmiiksi.
Seuraava, 90-luvulla syntyneiden sukupolvi onkin jo täysin pilalle hemmoteltu. Enalan sanoin: ” Heillä on isän maksama HD-TV ilman sen suurempia ponnistuksia. Miksi kuunnella v*ttumaista pomoa jossain v*tun konttoriloukossa joskus v*tun aamulla? Tällä hetkellä työelämään etabloituvat eivät ole koskaan joutuneet sitoutumaan aikaan eikä paikkaan.”
Näin itsekin vielä ehkä hieman nuorehkona voin varsin hyvin allekirjoittaa nämä johtopäätökset. Nykysuomi on täynnä työnvieroksujia. Valitettavasti Enalan perusteet ovat täysin väärät. Kuten suurin osa aivopestyistä suomalaisista, ei Enalakaan näe metsää puilta. Ei ole mitään vanhempien turvaamasta lapsuudesta johtuvaa veltostumista. Kaikki työnvieroksuminen johtuu VAIN ja AINOASTAAN ns. hyvinvointivaltiosta, joka on itsensä tuhoava järjestelmä.
Jäääärkyttävä väite, eikö vain?
Lähdetään aluksi sukupolviväitteestä. Väitän, että useimpiin ihmisiin on sisäänrakennettu tarve helpottaa lastensa elämää. Mikäli ihmiselle on karttunut omaisuutta, on se useimmiten siirtynyt hänen lapsilleen. Vaikka aiemmin HD-televisioita ollut, ei tilan perineestä talollisesta tai asunnon perineestä porvarin lapsesta tullut kotona loisivaa laiskamatoa – tai jos tuli, oli hänellä siihen varaa. Aina kautta koko ihmiskunnan historian on siis ollut lapsia, jotka ovat perineet vanhempiensa työllä hankkimaa omaisuutta.
Aina voi toki väittää, että juuri nyt on paljon laiskoja, koska 2000-luvulla heidän maailmansa on ”valmiimpi” kuin koskaan. Väärin! Suomessakin on tutkittu sitä tosiasiaa, että niin korkeakoulutuskin kuin sosioekonominen asema ovat hyvin periytyviä. Toisin sanoen, kouluttautuneiden tai muuten menestyneiden lapset kouluttautuvat ja usein menestyvät urallaan. Eli juuri ne, joiden elämä on helpointa ja mahdollisuus löhötä kotona kaikkein paras näkevät useimmiten eniten vaivaa oman uransa eteen.
Vasemmistolainen sosiologi sanoisi syyn olevan tuloeroissa, mutta syy tilastolliseen faktaan on yksinkertaisen biologinen: älykkyys on periytyvä ominaisuus. Luonnollisesti moni muukin asia vaikuttaa niin älyyn kuin uraankin, eikä koulut kesken jättävä ole missään nimessä välttämättä yksinkertainen, mutta väitän perintötekijöiden olevan merkittävästi vaikuttava tekijä. Tätä on tutkittu mm. adoptiolasten kohdalla. En siis yleistä kaikkiin, vaan puhun tilastoista.
Myös huonojen kotiolojen on tutkittu vaikuttavan tyhmentävästi, mutta siinä tapauksessa kyse ei ole varallisuudesta tai varattomuudesta, vaan lasten huonosta kohtelusta. Rakkaus ja asiallinen kasvatus ei katso rahaa (paitsi parisuhteissa).
Väite laiskasta sukupolvesta ei siis voi pitää paikkaansa, mikäli lukija hyväksyy, että perintöjä on saatu ennenkin, ja hyvästä perheestä tulevat lapset useimmiten nykyäänkin pyrkivät etenemään urallaan, eivätkä jää tieten tahtoen vanhempien nurkkiin. On hyvä, että myös vähäosaisten vanhempienkin jälkikasvulla on mahdollisuudet lahjojensa rajoissa omilla ponnisteluilla hankkia sosiaalista nousua, kunhan valtio ei ole sitä erikseen estämässä.
Millainen ihminen jää sohvalle makaamaan? Sellainen, joka ei kykene hankkimaan työtä, jonka tekeminen on kannattavaa. Kun katsotaan ylpeillen aikaisempien sukupolvien saavutuksia unohtuu helposti se tosiasia, että siihen aikaan kaikki työ oli kannattavaa. Mikäli halusit syödä, teit työtä. Sohvalla makoilu ei yksinkertaisesti ollut mahdollista.
Mikäli nykyisenkaltainen sosiaaliturva olisi tarjottu kolmisensataa vuotta sitten, olisi aikansa Enala kirjoittanut, että ”Nuorucaiset owat laiscaxi tuleman”. Sen sijaan laki sanoi, ”että ne pahanelkiset Laiscat, jotca sula Elkiwallaisudesta ilman Ruumin Heickouden ja Wirhen waatimusta kärjämän itzens lyöwät, mahdaisit sencaldaisen heidän Connudens tähden soweliasti tulla rangaistuxi”. Toisin sanoen, laiskuus oli aikoinaan rikos.
Barokkiajan lainsäädäntöön ei tarvinne palata, mutta kun hatusta vetää syytöksiä kokonaista sukupolvea kohtaan, kannattaa hetki pohtia, mikä sen laiskuuden taustalla on. Jos kotiin kannattaa jäädä makaamaan, kun säilytetty vapaa-aika ja saadut tuet yhdessä ylittävät työstä maksettavan korvauksen, sitten kannattaa. Toisaalta jos lähdetään nostamaan minimipalkkaa, ylittävät palkkaamisen kustannukset sen hyödyt ja kaveri on taas sohvalla.
Joka ainut kannustinloukku on minua vanhempien sukupolvien rakentama. On aivan turha syyttää ihmistä siitä, että tekee annettujen reunaehtojen puitteissa järkeenkäypiä valintoja. Sen sijaan on erittäin perusteltua syyttää niitä, jotka ovat luoneet tällaiset reunaehdot.
