Suomessa on kunnallisvaalit huhtikuussa 2025, ja minä olen ehdolla Oulussa. Rehellisesti sanoen en ole kokenut suurta poliittista heräämistä, mutta pidän kunnallispolitiikkaa sopivan porvarillisena harrastuksena keski-ikäiselle. Olen ollut ehdokkaana aiemminkin, muun muassa eduskuntavaaleissa, jolloin asiat tuntuivat olevan teoriassa helpompia.
Eduskunnassa päätetään isoista asioista korkealla tasolla – taloudesta, maanpuolustuksesta ja maahanmuutosta – ja on helppo olla mielipiteitä lähes kaikesta. Varsinkin silloin 15 vuotta sitten oli mielipiteitä ihan kaikesta. Niitä löytyy runsain mitoin täältä sivuiltakin. Useimmista olen edelleen samaa mieltä, kaikista en tietenkään. Osa jopa vähän nolottaa. Ihmisillä on tapana pehmetä vanhetessaan.
Siinä missä valtakunnanpolitiikassa voi elää jonkinlaista voimafantasiaa – tai ainakin uskotella äänestäjille mullistavansa kaiken, on kunnallispolitiikka taas käytännössä asioiden hoitamista. Kaupungilla on pitkä lista lakisääteisiä velvollisuuksia, joiden hoitamiseen liittyy varsin rajallinen autonomia. Lisäksi on niitä asioita, jotka eivät ole varsinaisesti pakollisia, mutta ovat ”aina olleet näin”. Niiden muuttaminen on kuin yrittäisi yksin muuttaa ilmastoa trooppisemmaksi pieremällä.
Tässä piileekin kunnallisvaaliehdokkaan suuri dilemma: mitä pitäisi luvata, vai pitäisikö luvata yhtään mitään?
Mitä en lupaa
Voisin puhua ylevästi arvoista, mutta mikä on esimerkiksi klassisten liberaalien arvojen merkitys, kun päätöslistalla lukee, mihin kellonaikaan Perävainion hiihtolatujen valot sammutetaan? Ei juuri mikään. Lähtökohta on se, mitä valojen päällä pitäminen maksaa ja mihin aikaan on vielä kohtuullista päästä hiihtämään.
Voisin myös valita jonkin populistisen tavoitteen, kuten pyramidin rakentamisen Ouluun. Se kuulostaisi hienolta, mutta tuntien Oulun kaavoituskäytännöt, kaava voisi valmistua hyvällä tuurilla vuonna 2064 – jos satun sinne asti elämään. Toisaalta nyt kun pohdin asiaa, niin Henriferoksen pyramidi voisi valmistua palvelemaan hautana ja monumenttina, jos aloitan sen lobbaamisen nyt. Lapsenlapset kiittävät kun Oulussa on viimein vetonaula turisteille.
Tai sitten voisin tarttua viime vuosien trendiin ja puhua pelkästään ilmastonmuutoksesta tai maahanmuutosta, ja väkisin kytkeä kaiken niihin. Jos ladut suljetaan aiemmin, torjutaan ilmastonmuutosta. Jos ladut pidetään pidempään valaistuna, ehkäistään epämääräisten maahanmuuttajaporukoiden pyörimistä lähiöissä. Kumpikaan ääripää ei kuitenkaan ole minun juttuni.
Mistä sitten on kyse?
Näissäkin vaaleissa ajan lähinnä omia asioitani. Hauska slogan tarkoittaa sitä, että kaikissa päätettävissä tulevissa asioissa pyrin miettimään sen niin, miten se minusta olisi järkevin toteuttaa. Jos jaat samanlaisen elämäntilanteen ja huolet – lapset, työ, ruuhkat ja alati kohoavat kustannukset – ajan myös sinun asioitasi. Päätöksiä on hankala tehdä niin, että ne vaikuttavat vain yhteen ihmiseen. Lisäksi olen sitä mieltä, että kaikista käytännön asioista olisi meidän Diplomi-insinöörien hyvä päättää – humanistit ovat aiheuttaneet jo ihan riittävästi vahinkoa.
Minulla on lupauksista yksinkertainen nyrkkisääntö: jos lupaus on sellainen, ettei kukaan vastusta sitä, sillä ei ole mitään arvoa. Ylipäätään kaltaiseni keski-ikäistä miestä ärsyttää verojen maksu ja kaikki arjen sujuvuutta haittaavat asiat. Voin siis luvata, että vastustan kaikenlaista tuhlausta, verojen korotuksia ja hippien hänkkäröintiä. Sinänsä oman nyrkkisääntöni puitteissa tämä on jo ihan validi lupaus, koska aivan varmasti sieltä löytyy ihmisiä joiden mielestä ”ei ole niin millin päälle” kun veronmaksajien rahoja käytetään.
Oulun vetovoima kotimaan muuttokohteena on heikentynyt viime vuosina merkittävästi. Vuonna 2024 Ouluun muutti kotimaasta vain kolme henkilöä enemmän kuin täältä pois. Suomen kuudesta suurimmasta kaupungista vain Vantaalla tilanne oli huonompi. Siinä kohti kun vertailukumppani on Vantaa, pitäisi hälytyskellojen jo soida. Vaikka kaupunginjohto mainostaa, että elämänlaatua voi täällä nostaa pienemmillä kustannuksilla, työpaikkoja ei synny ilman yrityksiä ja yrittäjyyttä. Se omakotitalo rakennetaan vasta kun on perheellä vakaa tilanne – ja kaupungilla tarjota paikkoja mihin rakentaa.
Olen yrittäjämyönteinen käytännössä, en vain juhlapuheissa. Olisi hölmöä olla jotain muuta, kun itse olen yrittäjä. Oulun täytyy olla paikka, jossa yrittäjiä arvostetaan muulloinkin kuin silloin, kun tarvitaan sponsoreita kaupungin tapahtumiin. Lupaprosessien ja kaavoituksen pitää toimia ilman loputtomia kampaviineri-palavereja ja ideologista jumppaa. Toki Oulun kaupungin elinkeinopoliittisessa ohjelmassa on hyviäkin ajatuksia ekosysteemin kehittämisestä koulutukseen ja vientiin – mutta lopulta kyse on siitä, koetaanko että tänne kannattaa perustaa yritys.
Veronmaksajana tietysti haluan, että kaupungin talous pysyy järkevänä. Ei kultaisia ovenkahvoja virastotaloon, vaan rahaa asioihin, jotka tekevät oikeasti arjesta toimivan. Kaupunki ei ole yritys eikä sen pidä leikkiä yrittäjää – siihen löytyy oikeasta liike-elämästä paljon parempia tekijöitä. Oma ajatteluni on kuitenkin yrittäjämäistä: suunta on eteen ja ylöspäin, ja ongelmat ratkaistaan, kun niitä ilmenee. Kaupungin tavoitteena pitää olla parempi paikka asua ja yrittää – ainakin minulle.
Miksi juuri minä?
Haluan, että Oulu on kaupunki, jossa arki sujuu ilman turhaa säätöä. Tämä tarkoittaa toimivaa kaavoitusta, turvallisia ja viihtyisiä asuinalueita sekä järkeviä liikennejärjestelyjä. Kaupungin tulee tarjota ratkaisuja, jotka oikeasti parantavat oululaisten arkea, eivätkä vain toteuta virkamiesten fantasioita tai poliitikkojen kunnianhimoisia päähänpistoja.
En edusta mitään erityistä eturyhmää. Edustan tavallista oululaista järkeä. Lupaan pitää jalat tukevasti Oulun routaisessa maassa ja jättää utopiat muille – ellei sitä Henriferoksen pyramidia nyt saada joskus oikeasti työn alle. Lähden varmuuden vuoksi tutkimaan Egyptiin pyramidi-arkkitehtuuria.
