Taas kerran totuus kuultiin Nallen suusta. “Kulttuurilla ja taiteella ei ole mitään itseisarvoa. On vain tapahtunut niin, että ne, joilla ei ole muuta elämänsisältöä, ovat monopolisoineet sanan kulttuuri”. Tämä kommentti sai tietenkin suomalaiset kulttuurivaikuttajat argumentoimaan omalla sivistyneellä tavallaankulttuurin puolesta.
Itseisarvo on siis jotain sellaista, mitä kannattaa tavoitella sen itsensä vuoksi. Kuten arvata saattaa, itseisarvot ovat hyvin voimakkaasti subjektiivisia. Minulle itseisarvoista voi olla Mozartin kuuntelu, jollekin muulle Viidakon tähtösten seuraaminen. Aivan kuin muitakin mielipiteitä, on jokaisella omasta mielestään itseisarvoisia mieltymyksiä.
Yhteiskunnallisella tasolla itseisarvoista voi mielestäni kuitenkin olla vain jokin sellainen, jolla on objektiivisesti määritellen kiistämätöntä arvoa jokaiselle yhteiskunnan jäsenelle. Tällainen itseisarvo on varmasti esimerkiksi elämä. Kaikella muulla on ”vain” välinearvoa elämän kannalta.
Lisää yhteiskunnallisia itseisarvoja voidaan johtaa elämästä, mutta vain siihen asti kuin niillä ei ole välinearvoa, eivätkä ne ole hyödykkeitä. Esimerkiksi kauneus voi periaatteessa olla itseisarvoista, mutta mitään yksittäistä kaunista asiaa ei voida mielestäni väittää itseisarvoiseksi, koska – kuten Mozart ja Viidakon tähtöset ovat vain hyödykkeitä, eikä niiden arvo ole millään tavalla kiistämätön.
Koska suomalainen ”kyltyyriväki” elää nykyään puhtaasti tukirahoilla, on kulttuurin väitetty itseisarvoisuus heille elämänehto. Kulttuuri siinä mielessä kun puhutaan jostain mitä tehdään ja tuotetaan, kuten maalaus tai sävellys, on kuitenkin aivan puhtaasti hyödyke, tuote tai palvelu siinä missä muutkin. Kulttuurilla ei ole mitään sellaista itseisarvoa, minkä vuoksi sitä pitäisi rahoittaa veronmaksajien rahoista sen enempää kuin vaikkapa pornon, saippuan tai vaatteiden tuotantoa.
Perinteisesti kulttuuria ovat rahoittaneet ne, jotka sitä ovat kuluttaneetkin, kuten kirkko, teatteriväki, konserttiyleisö ja taiteen ystävät. Tämä malli on historiallisesti tuottanut meille suunnattoman määrän äärettömän arvokasta sisältöä. Nykyään kulttuuria tuotetaan tukirahoilla, mikä luo perverssin mallin, jossa pieni ryhmä päättää siitä, kenen taide on tukemisen arvoista. Se taas luo kierteen, jossa kulttuuria tehdään aina pienentyvän ryhmän mieltymysten ehdoilla.
Voidaan aina sanoa, että koska en ole homo suomenruotsalainen taiteen maisteri en ole ”pätevä” arvioimaan tuilla tuotetun kulttuurin tasoa. Taide tai kulttuuri ylipäänsä ei kuitenkaan pohjimmiltaan eroa mistään muustakaan ihmisen luomasta tuotteesta. Historiallisten kokemusten perustella on varsin perusteltua väittää, että kulttuuriväen asema yhteiskunnan tuella eläjinä on degeneroinut suomalaista kulttuuria aivan samalla tavoin kuin suunnitelmatalouden aikaiset tuotteet jäivät vuosikymmenien aikana vapailla markkinoilla tuotettujen jälkeen. Pullasorsa ei enää luonnossa pärjää.
