Viime viikon aikana on käynyt varsin selkeästi ilmi, että minä ja samalla tavoin ajattelevat edustavat kuitakuinkin äärimmäistä pahaa. Viimeksi tänään Keskisuomalaisessa Jaana Lähteenmäen mukaan liberalismi on ilmeisesti ”demokraattisen, humaanin ja heikoimpiaan suojelemaan pyrkivän yhteiskunnan kannalta vaarallinen” idea.
Vastapuolella, siellä vasemmalla laidalla on suunnaton määrä oman elämänsä altruisteja, pyyteettömiä yhteisöllisia hyväntekijöitä. Me taas olemme jotain sydämettömiä ihmishirviöitä, joille merkitsee vain raha. Minä, minä ja minä. Onko todellakin näin?
Minä voin omasta näkökulmastani sanoa, että en pidä tästä niin kutsutusta hyvinvointivaltiosta lainkaan. Minusta se on aivan hanurista sellaisena kuin se nyt on.
Alkaa jo lapsesta. En ymmärrä, miksi lapset täytyy laittaa laitoshoitoon heti kun tissiltä on päästy irti – joskus aiemminkin. Minusta lasten pitäisi olla perheidensä kanssa mahdollisimman pitkään. Ymmärrän, että kaikilla ei ole huolehtivia vanhempia ja se on asia erikseen, mutta miksi yhteiskunta kohtelee kaikkia kuin orpolapsia? Mitä yhteisöllisyyttä se on? Nyt kinastellaan siitä, että kotona olevat vanhemmat eivät saisi työntää lapsiaan maksutta päivähoitoon, kun todellisuudessa koko julkinen päivähoitojärjestelmä on kallis ja tarpeeton.
Sen jälkeen mennään kouluun. Koulujärjestelmä on kaikille sama niin hyvässä kuin pahassakin. Vanhemmilla ei ole mitään vaihtoehtoja lastensa koulutuksen suhteen, eikä toisaalta lapsillakaan ole mahdollisuutta päästä esimerkiksi sellaiseen kouluun, jossa opetus sopisi juuri hänelle ja jossa olisi kiusaajien sijaan samanhenkisiä lapsia. Ei tietenkään, laitokseen vain. Se on sitä tasa-arvoa.
Kouluputken jälkeen suomalaiset nuoret muuttavat tukien kannustamana pois kotoa heti 18-vuotiaana täysin riippumatta siitä, ovatko tosiasiallisesti valmiita itsenäiseen elämään. Lopputuloksena on kymmeniä tuhansia syrjäytyneitä nuoria, jotka veronmaksajien rahoilla pelaavat yksin nettipelejä ja juovat kaljaa jossain vuokrayksiössä. Edelleen kaikilla ei ole huolehtivia vanhempia, mutta miksei tukea rajata vain ja ainoastaan heihin?
Aikuisiällä hyvinvointivaltiota sitten maksetaan. Opinnoilla ei ole enää arvoa, koska koulutusinflaation vuoksi mäkkärin kassallekin vaaditaan pian tradenomin paperit. Lisäksi kaikki on keinotekoisen kallista verotuksen ja inflaation vuoksi. Aikalailla kaikki hinnat voisi puolittaa, mikäli verotus olisi kohtuullisempaa. Aikuisia holhotaan kuin he eivät osaisi pitää huolta omista asioistaan.
Työttömyys painaa, eikä yrittäjyys useinkaan kannata, koska verot ja ylenpalttinen sääntely tuhoavat talouden toimintaa. Minä en halua lähteä potkimaan työttömiä töihin heikentämällä sosiaaliturvaa, koska se on narulla työntämistä. Uskon, että jos taloutta vapautettaisiin, niin hyvin harva työkykyinen itse asiassa edes tarvitsisi sosiaaliturvaa. Työkyvyttömät ovat asia erikseen, eikä heitä kukaan ole töihin pakottamassakaan. Ei ainakaan yksikään liberaali.
Vanhuus on tällä hetkellä pahin pelkoni. Sen sijaan, että lapset huolehtisivat vanhemmistaan niinkuin aina on ollut, laitetaan ihmiset nykyään loppusijoituspaikkoihin. Tänään oli uutisissa, miten vanhus unohdettiin pöntölle kolmeksi tunniksi sukkahousuilla sidottuna. Se ei ole humaania, eikä se ole kenenkään ihmisarvon mukaista. Se on kuitenkin sitä hyvinvointivaltion arkirealismia. Totuus kauniiden sanojen takana. Henkilökunta ei rakasta potilaitaan, eikä sillä ole mitään syytä hoitaa asiakkaitaan kunnolla, koska rahoitus tulee budjetista. Vanhusten pitäisi liberaalin mielestä olla ensisijaisesti perheidensä vastuulla, ja mikäi se ei ole mahdollista, niin kuitenkin hoidettuna niin, että huono kohtelu vie hoidosta vastaavan yrityksen konkurssiin hyvin nopeasti.
Loppuviimeksi paras sosiaaliturva löytyy työttömyydenkin hetkellä sieltä omasta perheestä ja läheisistä. Sisarukset, vanhemmat, lapset ja muut sukulaiset auttaisivat, mutta nykyään ei enää ”tarvitse”. Paradoksaalisesti ”yhteisöllinen” hyvinvointivaltio on aiheuttanut yhteisöllisen turvan menetyksen. Jokainen on omillaan läheistensä silmissä, koska ”valtio auttaa” (kirjoitan aiheesta lisää myöhemmin). Jos ei autakaan, niin ollaan peruuttamattomasti pinteessä. Aina on sellaisia kenellä ei ole perhettä, mutta miksi kaikkien pitäisi elää kuin perheettömät? Eikö perheettömiä voi auttaa erikseen?
Hyvinvointivaltio ei luo hyvinvointia vaan estää ihmisiä ja yrityksiä luomasta sitä. Tämän pitäisi olla ilmeinen tosiasia kenelle tahansa, mutta järjestelmän kannattajilla on täysi mediailmaherruus. Melkein kaikki toimittajat, 99 prosenttia poliitikoista ja jokainen eduskuntapuolue ovat vannoutuneita nykyisen mallin kannattajia. Näin on, koska nykyisen mallin pystyssä pitäminen ja sen puolesta taisteleminen viimeisen yrittäjän viimeiseen selkänahan suikaleeseen on aivan liian monen nykymallista elantonsa saavan etujen mukaista.
Kuka on loppujen lopuksi se, joka ajattelee ”me”, kuka ajattelee ”minä”?
