Nykypäivän Suomessa köyhyys on kaukana Minna Canthilaisesta 1800-luvun lopun todellisuudesta. Tänään kukaan ei ole niin köyhä, että joutuisi aidosti kamppailemaan elääkseen ilman ruokaa, suojaa ja juomavettä.
Miehet eivät varasta kaupasta ruokaa syödäkseen, vaan autosta stereot ostaakseen huumeita tai kadulta polkupyörän ihan muuten vain – huvikseen. Nuoret naiset eivät myy itseään leipäpalasta kuten köyhimmissä maissa, vaan tarjoavat seksiä saadakseen setämiehiltä koruja, meikkejä ja muita lahjoja.
Koska köyhyys on sosialismin polttoainetta, on aidon köyhyyden käydessä vähiin täytynyt keksiä uusia määritelmiä. Nykyään köyhyys on suhteellista, joten jokainen alimmissa tuloluokissa oleva on köyhä, olosuhteista riippumatta. Ei tarvitse nähdä nälkää – riittää, että on vähemmän kuin rikkaammilla.
Mielestämme ainoa relevantti köyhyyden määritelmä on ”pakko käyttää niin suuri osa ajastaan hengissä pysymiseen, ettei itseään voi kehittää”. Tällaisessa köyhyydessä elävät esimerkiksi Intiassa kaatopaikkoja tonkivat lapset. Suomessa ei kukaan.
Moni suomalainen elää kuitenkin kurjuudessa, joka onkin köyhyyttä huomattavasti parempi määritelmä. Kurjuudessa olevan elämä ei ole mielekästä. Osa ei voi kurjuudelleen mitään, he ovat jo liian vanhoja tai muuten työkyvyttömiä. Loput taas kärsivät lähinnä asennevammasta.
Esimerkkejä suomalaisesta kurjuudesta
Viimeaikaisten uutisten mukaan pienituloisten ja suurituloisten välillä on suuria terveyseroja. Näin on ollut maailmassa aina, mutta tällä kertaa syynä eivät ole pienituloisten 14-tuntiset työpäivät hiilikaivoksella tai asuminen saastaisissa slummeissa ilman juoksevaa vettä.
Nykypäivän pienituloiset syövät kalliita eineksiä, ryyppäävät, polttavat tupakkaa ja katsovat päivät lähinnä telkkaria. Monen yksilön passiivinen elämäntapa näkyy terveysongelmina tilastoissa.
Etenkin vasemmistolaiset poliitikot ovat pitkään olleet huolissaan alueellisesta eriytymisestä. Tietyillä alueilla sosiaaliset haasteet ovat silmämääräisesti havaittavissa, kun seinät on spraymaalilla sotkettu, rappukäytävässä haisee virtsa ja ostarilla makaa hilpeä joukko housuunsa paskoneita alkoholisteja.
Kukaan Itä-Helsingissä tai muuallakaan “eriarvoisella alueella” asuva ei kuitenkaan ole oikeasti köyhä, eikä köyhyys voi olla asuinalueen huonouden syynä, toisin kuin esimerkiksi Rion slummeissa.
Viime vuoden lopulla THL julkaisi tutkimuksen, jonka mukaan köyhyys periytyy. Lasten huostaanotot, rikollisuus, kouluttamattomuus ja toimeentulo-ongelmat – kärjistyvät vanhempien toimeentulo-ongelmien lisääntyessä. THL:n tutkija Reija Paanasen mukaan 1950-luvulla tapahtunutta sosiaalista nousua ei enää tapahdu. Onneksi köyhistä oloista lähtenyt sotien jälkeinen sukupolvi ei tiennyt tästä periytymisestä. Kun mahdollisuudet sosiaaliseen nousuun ovat paremmat kuin koskaan, ei köyhyyden periytyminen voi olla köyhyyden syytä.
Mikä aiheuttaa kurjuutta?
Kun kukaan ei ole aidosti köyhä, miksi sosiaalisten ongelmien määrä tuntuu olevan jatkuvassa kasvussa? Toisin kuin allekirjoittaneet ovat pitkään ajatelleet, ei sosiaalivaltio itsessään ole näiden sosiaalisten ongelmien syy, vaan “ainoastaan” välttämätön mahdollistaja. Brittiläisen Theodore Dalrymple – pseudonyymillä kirjoittavan psykiatrin mukaan näiden kaikkia länsimaisia sosiaalivaltioita vaivaavien ongelmien syy on asenteiden muutoksessa, tarkemmin sanottuna yhä laajemmalle levinneessä uhriutumisessa.
Uhriutuminen on psykologinen tila, jossa kuvitellaan, että ollaan muiden ihmisten tai olosuhteiden uhreja. Monet psykologit pitävät uhrimentaliteettia aikamme ilmiönä, ja yhteiskuntaamme se lieneekin tullut sosialismin myötä. Sosialistinen ajattelu perustuu puhtaasti uhriutumiseen. Alunperin työläinen oli porvarin hyväksikäyttämä uhri, nykyisen sosiaalivaltion myötä uhriutumisesta on tullut koko yhteiskuntamallin oikeutus. Tällaisen sossupummiasenteen myötä kaikki ovat aina uhreja, eikä epäonni ole koskaan omaa syytä.
Kun syytä omaan toivottomuuteen haetaan ensisijassa yhteiskunnasta, porvareista, omista vanhemmista tai huonosta onnesta, siirretään samalla vastuuta oman tilanteen parantamisesta itseltä pois. Uhriutumisen olemassaolon voi helposti tarkistaa esimerkiksi köyhyyttä käsittelevistä uutisista – köyhyydestä jopa kirjoitetaan passiivissa.
Tämä asennoituminen johtaa tilanteeseen, jossa syntymästään saakka uhriutuneet nuoret maleksivat kaikki päivät odottaen apuaa yhteiskunnalta. Perustoimeentulo, koulutus, sairaanhoito ja niiden mahdollistama elämä ovat pienituloiselle niin itsestäänselvyys, ettei niille anneta enää mitään arvoa. Yhteiskunnan pitäisi järjestää myös kivaa tekemistä ja mieleinen työpaikka.
Uhriutuminen lisää myös katkeruutta ympäröivää yhteiskuntaa kohtaan, jolloin epäsosiaalinen käytös lisääntyy. Naapurimaassamme Ruotsissa katkeruus on saavuttanut pisteen, jossa poliiseja hakataan, paloautoja kivitetään ja tavallisten ihmisten autoja tuikataan tuleen. Husbyn mellakat ovat looginen lopputulos tilanteesta, jossa monen kaupunginosassa asuvan ensisijainen identiteetti on olla uhri.
Maahanmuuttajaväestön keskuudessa tämä ei yllätä, sillä heitä on haalittu pohjolaan nimenomaan lievittämään ruotsalaisten kuvitteellista valkoisen miehen taakkaa ja uhriviittaa on maahanmuuttajalle sovitettu siitä asti kun hän otti ensimmäiset askeleensa ruotsinmaalla.
Sellaisella ihmisellä, joka jaksaa osallistua marsseille ja tapella mellakkapoliisin kanssa tai tuikata autoja tuleen ei ole todellista estettä osallistua työmarkkinoille täysipainoisena itseään elättävänä yhteiskunnan osana. Hänen ongelmansa on sosialistien opettama uhriutuminen ja sitä myöten tuleva katkeroituminen, sekä sosiaalitukien suoma mahdollisuus passiiviseen oleskeluun.
Yli uhriutumisesta
Psykologi Juhani Laakso kuvaa City-lehdessä uhriutumista varsin osuvasti: “Uhriutuja kehittää haitallisia tunteita, kuten katkeruus, masennus, kateus ja viha. Hän luopuu vastuusta ja alistuu kohtaloon. Mieli myrkyttyy”. Laakson mielestä “ihminen sosiaalistetaan uskomaan, että syy kärsimykseen on aina itsen ulkopuolella”. Vastuunkantoa omasta elämästä ei enää tunneta.
Suomalaisen yhteiskunnan kannalta on äärimmäisen tärkeää päästä eroon uhriutumisesta. Ensimmäinen askel on ottaa kiinni omasta elämästään. Ei vaadi mitään epäinhimillisiä ponnistuksia ottaa itseään sen verran niskasta kiinni, että menee oikeisiin töihin. Mikäli alhaisimman tulotason työt eivät tunnu omilta, voi työtön nykyään hyvinkin helposti opetella jonkin hyödyllisen taidon ja elättää itsensä sillä.
Suuri osa nykypäivän sosiaalisista ongelmista on verrattavissa ylipainoon. Keinot oman tilanteen parantamiseen on tarjolla ja tiedossa, mutta “ei vain pysty”. Kaikkein pahimpia ovat marisevat maisterit, joille ei löydy “oman alan töitä”.
Tämä on se kohta, kun työttömän päässä viimeistään napsahtaa. Ennen kuin käännät oppimasi uhrimoodin päälle, keksit tekosyitä ja sätit kirjoittajia, mieti paljonko käytit aikaa itsesi kehittämiseksi viime vuonna. Muodollista opiskelua ei lasketa. Opettelitko yhtään uutta taitoa? Perustitko yrityksen? Yrititkö edes myydä osaamistasi, vai lähettelitkö vain työhakemuksia? Etsitkö töitä koko maasta? Entä ulkomailta? Osaatko ylipäätään mitään sellaista, mistä kenenkään kannattaisi maksaa?
Toinen askel on patistaa sohvanpohjalta ne, jotka eivät ilman tukea saa itseään pois uhriasemasta. Olosuhteet eivät aina ole parhaat mahdolliset, eivätkä perheolot ehkä ole jokaisella ideaalit. Yhteiskunnan rakenteissakin on paljon parannettavaa. Nämä ovat kuitenkin asioita jotka joko kuuluvat menneisyyteen, tai joita on vaikea muuttaa. Oman pärjäämisen keskeinen este löytyy peilistä. Niin kliseistä kuin se onkin, oma asenne ja motivaatio ratkaisevat paljon.
Yhteiskunnalle on suorastaan tuhoisaa, että työikäisten ja työkykyisten oma vastuu toimeentulosta poistetaan. On tärkeää, että sosiaalivaltiossa muistutetaan jokaisen omasta vastuusta kantaa elämästään huolta. Vanha sananlasku “ken ei työtä tee sen ei syömänkään pidä” tulisi ottaa taas käyttöön, koska vastuunkantoa omasta elämästä ei enää tunneta.
Tämä teksti on kirjoitettu yhdessä Saul Schubakin kanssa. Molemmat kirjoittajat ovat itse tällä hetkellä pienituloisia
