Voiko oikeasti olla enää älyttömämpää poliittista munausta kuin demarien vakuussotku? Koska äänestäjän muisti on hyvin lyhyt, eikä keskivertolukija välttämättä enää muista missä mennään, kertaan lyhyesti koko tarinan. Lopussa paljastuu myös koko kupletin juoni ja yksityiskohta, jota persutkaan eivät ilmeisesti huomanneet.
Viime eduskuntavaalien alla kansa selvästi toi esiin, ettei suomalaisilla ole enää halua työntää rahaa kreikkalaisten taskuihin – etenkin kun niiden takaisin saaminen tuntuu varsin epätodennäköiseltä. Kriisimaiden tukemisen lopettaminen oli yksi perussuomalaisten keskeisiä vaaliteesejä.
Kansalaisten kääntyessä eurokriittiseksi, SDP meni poliittisen paineen alla Urpilainen etunenässä lupaamaan, ettei Suomi enää lainaa rahaa ilman vakuuksia – tai takuuksia, kuten valtion taloudesta vastaava ministeri asian omalla uudissanallaan ilmaisi.
Kataisen euromyönteinen kokoomus pääsi vaaleissa paalupaikalle ja hallitukseen valittiin kaikki muut paitsi vaalitappion vuoksi hallitusvastuusta suosiolla vetäytynyt keskusta ja eurokriittiset perussuomalaiset. Hallitukseen pääsyn ehtona oli luonnollisesti suostua jatkamaan edellisen hallituksen aloittamaa Euroopan pelastamista kriisimaa kerrallaan.
Sen tarkempaa tietoa minulla ei ole siitä kuka on imenyt kenenkin ja mitä, jotta sopuun on päästy, mutta muutamaa lehmänkauppaa myöhemmin SDP:llä on käsissään ongelma. Eurokriisin pitkittäminen vaatii rahaa ja juuri aikaisemmin on paukutettu rumpua äänestäjille, ettei penniäkään tipu ilman ”takuuksia”.
Kuka tahansa ymmärtää, ettei valtion lainoissa anneta mitään reaalivakuuksia, eikä varsinkaan yksittäinen pikkuvaltio voi niitä saada tällaisessa Euroopan laajuisessa järjestelyssä. Takuuksista oli kuitenkin tullut SDP:lle poliittinen painolasti, jotain oli pakko keksiä.
Joku suomalaisia poliitikkoja fiksumpi keksi, että tarpeeksi näppärällä luottojohdannaissopimuksella, jonka mekanismia esimerkiksi Suomen pankin entinen johtaja Heikki Koskenkyläkään ei ymmärtänyt, voidaan Urpilaisen kasvot vielä pelastaa.
Mikäli Suomen tekemä ”takuussopimus” toimisi kuin oikea vakuus, olisi siitä tietenkin hyötyä, mikäli Kreikkaan ”sijoitettujen” rahojen menetys uhkaisi. Valitettavasti Urpilaisen ja VM:n muuten täydellisessä suunnitelmassa on vain yksi ongelma. Tehdyllä takuussopimuksella ei nimittäin ole mitään muuta arvoa, kuin SDP:n kerrankin pitämä vaalilupaus.
Soinin takertuminen itse vakuus-sanaan on turhaa, sanamuodolla ei sinänsä ole mitään merkitystä sopimuksen arvoon. Kuten esim. Financial Times ja monet muut talousjulkaisut ovat naureskelleet, eivät niinsanotut ”takuudet” voi käytännössä edes realisoitua. Sopimus on tehty sellaiseksi, ettei käytännössä voi tulla tilannetta, missä näistä ”takuuksista” olisi yhtään mitään hyötyä.
Aitoja vakuuksia ei voi ylipäätään saada, koska yksikään muu maa ei suostuisi siihen, minkä vuoksi sopimus on varmasti tiedetty jo etukäteen täysin arvottomaksi. Jos ette usko talousviisaita, ymmärtäkää edes se, että mikäli tällaisesta järjestelystä olisi mitään hyötyä, ei Suomi olisi ainoa ”takuuksien” käyttäjä.
Urpilaisen johdolla hassattiin noin miljoona euroa arvottoman sopimuksen sorvaamiseen. Perustuskulujen lisäksi sopimus tuli myös muutenkin veronmaksajille kalliiksi, eikä se sitä paitsi edes kata kuin maksimissaan 40 prosenttia Suomen saatavista.
Sopimuksen arvottomuuden tietää varmasti myös Urpilainen ja jokainen tämän sopimuksen parissa työskennellyt virkamies. Tämä tieto on epäilemättä keskeinen syy sille, miksi sopimuspaperit haluttiin alun perin salata. Raa’asti sanottuna kyseessä on miljoonien bluffi, jonka ainoa motiivi on sumuttaa äänestäjiä täyttämällä näennäisesti SDP:n alun perinkin typerä vaalilupaus.
Ehkä kaikkein hauskinta tässä koko kuprussa on se, että Kreikka on vapautettu II tukipaketin maksuista (jota takuussopimus koskee) vuoteen 2022 saakka. Ensisijaisesti velkojen leikkaaminen toteutetaan ensimmäisestä tukipaketista, johon ei ole ”takuuksia”.
Toisin sanoen Jutta, virkamiehet ja korkkimiehet voivat rauhassa vakuutella, että ei Suomi vapaaehtoisesti näitä velkoja järjestele, koska se tilanne Kreikan II tukipaketin suhteen tulisi vastaan vasta 2020-luvulla. Poliittisessa vastuussa ovat silloin muut henkilöt.
Koska poliitikkojen kasvojen hintaa ei voi rahassa mitata, ei sopimuksen merkityksettömyydellä ja miljoonien tuhlauksella ole tietenkään mitään väliä, eikä Urpilainen joudu mihinkään vastuuseen tekosistaan. Sinänsä pitää kyllä antaa SDP:lle pisteet tavallaan pidetystä vaalilupauksesta. En sitten tiedä, kuka oikeasti halusi tätä lupausta pidettävän.
Politiikassa on mielestäni niin uskomattoman absurdia se, miten poliitikot voivat ilman mitään vastuuta kusettaa minkä haluavat ja tehdä jatkuvasti miljoonien hintaisia virheitä pitääkseen alunperinkin älyttömän vaalilupauksen tai päähänpinttymän, mutta auta armias jos tekstailee jollekin tanssitytölle puutarhanhoidosta…
