Wikipediaa lainaten: “Mielenosoitus on sananmukaisesti mielipiteen ilmaus, jossa yleensä useampi kuin yksi henkilö tahtoo vaikuttaa päätöksentekoon ja ilmaista oman mielipiteensä”.
Vaikka luulisi, että sosialistisessa Suomessa nimenomaan minulla ja kanssani samanmielisillä olisi eniten syytä osoittaa mieltään kaduilla, silti kaikki kiakkovierailut ja muut astalomarssit ovat lähinnä erilaisten vasemmistohihhuleiden suosimaa ajanvietettä, liveroolipelaamista ja performanssitaidetta. Kuten jokainen tätäkin blogia seuraava ymmärtänee, se ei ainakaan johdu ei-vasemmistolaisten mielipiteiden puutteesta.
Taannoista holhouksen vastaista mielenilmaisua lukuun ottamatta en kuitenkaan muista yhtäkään sellaista mielenosoitusta, lakkoa tai muuta mielenilmaisua, johon olisin edes etäisesti voinut harkita osallistuvani.
Ehkä korkeintaan ravintolapäivä, jos se nyt mielenilmaisuksi lasketaan.
Olen toki joskus leikilläni haaveillut sellaisesta suuresta mellakasta, jossa holhoukseen, kyttäykseen ja jatkuvasti kiristyvään verotukseen kyllästyvät ihmiset kerääntyisivät Guy Fawkes –naamarit päässä kaduille. Vähän kuin lempielokuvassani “V niin kuin verikosto”.
Käytännössä minulla ei kuitenkaan ole pienintäkään intressiä lähteä osoittamaan kaduille mieltäni, saati muuten vaatia väkivaltaisesti oikeuksiani.
Mielenosoituksissa (ja niiden puutteessa) käykin selkeästi ilmi kahden varsin erilaisen ideologian ero. Vasemmistolainen kokee, että hänellä on oikeus saada jotain, ja hän haluaa painostaa päättäjiä saadakseen sen. Lisää opintotukea, parempaa työttömyyskorvausta, enemmän lapsilisää, avokätisempää asumistukea ja niin edelleen. Lista on loputon.
Jos on jotain vailla yhteiskunnalta, ei voi saada tavoitteitaan läpi ilman, että valtio ottaa joltakulta muulta pois ja antaa hänelle. Sosialismi ei voi toteutua ilman väkivaltaa, joten on vain luonnollista painostaa mielenosoituksin päättäjiä antamaan mielenosoittajille yhä enemmän. Kun edustuksellinen demokratia ei tuokaan haluttuja tuloksia, väkivaltainen mellakointi osoittaa riehujan mielestä, että ”nyt ollaan tosissaan”.
Liberaali kuten minä taas toivoo saavansa olla rauhassa. Vapaan markkinatalouden tunnuslausekin, ”laissez-faire” tarkoittaa suomeksi kirjaimellisesti käännettynä ’antakaa tehdä’.
Ei minun ole mikään tarve osoittaa mieltäni, minä äänestän lompakollani. Kun korkea alkoholiverotus kyrsii, ostan juomani Virosta. Nuuskat hakee helposti Ruotsista. Kun baarien on pakko mennä kiinni, lähden kaverin kattohuoneistoon jatkoille. Verotusta voisin halutessani ”suunnitella” vaikka perustamalla yrityksen ulkomaille. Raha liikkuu bitcoineina ja viestit menevät verkossa salattuna. Siinäpähän kyttäävät, valtion välttely on oikeastaan aika helppoa nykyään.
Siinä missä vasemmistolainen saa omat vaatimuksensa läpi ainoastaan käyttämällä valtion väkivaltakoneistoa hyväkseen, voi kaltaiseni liberaali edistää omia tavoitteitaan verrattain helposti itsekin. Kenenkään ei ole pakko antaa minulle yhtään mitään, jotta saisin mitä haluan. Minä uskon vapaaehtoisuuteen, en väkivaltaan. Sen sijaan, että katkerana kuvittelisin yhteiskunnan olevan velvollinen minulle jotain tarjoamaan, minä pyrin tuottamaan muille hyötyä saadakseni vastineeksi mahdollisuuksia itse toteuttaa omia pyrkimyksiäni. Niin kuin voisi olettaa jokaisen sivistyneen ihmisen toimivan.
