Reilun kuukauden sisään olen törmännyt pariin uutiseen, joissa vastuu onnettomuudesta on haluttu sysätä sellaisen tahon syyksi, jolla ei ole osaa eikä arpaa onnettomuuteen. Huhtikuussa KKO päätti, että Suomenlinnan hoitokunta joutuu korvausvastuuseen vuonna 2004 tapahtuneesta 6-vuotiaan tytön kuolemasta. Perheineen saaressa vieraillut lapsi kuoli, kun hän putosi valleilta 15 metrin korkeudesta Kustaanmiekan portin luona. Tänään taas uutisoitiin siitä, miten siiloon pudonneen 12-vuotiaan pojan onnettomuus toi syytteet kuolemantuottamuksesta yhteensä neljälle henkilölle. Osanottoni molempien uhrien vanhemmille, suru tapahtuneesta ei varmasti unohdu koskaan.
Korkein oikeus on päätöksessään asianmukaisesti todennut, ettei paikan vaarallisuutta ole helppo arvioida etukäteen, mutta mielestäni tulisi silti lähteä siitä, että vanhempien vastuulla on katsoa missä heidän lapsensa huitelee. Iltalehden haastattelema silminnäkijä kommentoikin, että ”Olin juuri ehtinyt sanoa pojalle, että älä vaan juokse sinne, sieltä voi pudota”. Suomenlinna ei ole mikään puuhamaa tai lasten temmellyskenttä. Valitettavaa, että näin pääsi käymään, mutta ei tällaisesta historiallisesta kohteesta voi mitenkään järkevästi saada täysin idioottivarmaa.
Suomenlinnassa on vieraillut turvallisesti 700 000 ihmistä vuodessa ja nyt päätös on johtanut siihen, että Suomenlinnan hoitokunta rajoittaa yleisön kulkua paikoille, joissa putoamisvaara on suurin. Johtaja Jaakko Antti-Pojan mukaan suunnitelmissa on, että korkeimmille muureille pääsyä rajoitetaan rakentamalla reitille esteet. Monen mielestä vallit ja Kustaanmiekka ovat Suomenlinnan parhaita paikkoja, joiden aitaaminen pilaa koko paikan.
Kenellekään ei ole oikein menettää lastaan traagisessa onnettomuudessa, mutta toivottavasti vanhemmat ovat nyt saaneet hyvän omantunnon, kun korkein oikeus on linjannut, ettei heillä ole mitään vastuuta katsoa lastensa perään. Ei oikeuden pitäisi tässä syyllistää ketään, ei vanhempia eikä Suomenlinnan hoitokuntaa. Kyseessä on tapaturma.
Kymmenen vuotta tyhjillään olevan ruosteisen viljasiilon, jonne on vieläpä pääsy kielletty, katolle kiipeäminen taas on juuri sitä ”omalla vastuulla” tehtävää hullunrohkeaa murrosikäisten touhuilua, jota ainakin minun nuoruudessani harrastettiin ja paljon. Ei käynyt mielessä syyttää metsänomistajaa siitä, kun kaverini kiipesi puuhun, putosi ja katkaisi jalkansa, tai kuntaa siitä, että laskin leikkipuistossa liukumäkeä pää edellä ja löin pääni. Vaikka henkikullan arvoa ei aina ymmärretty, oli tiedossa jo silloin, että mahdolliset onnettomuudet johtuivat vain ja ainoastaan omasta typeryydestä.
Mielestäni 12-vuotiaalta pitää voida edellyttää jo jonkinlaista vastuunkantoa omista tekemisistään, eikä noin selkeään tapaturmaan pitäisi lähteä etsimään syyllisiä.
Molemmissa tapauksissa on haluttu etsiä syyllisiä valitettaville onnettomuuksille ja syyttäjän sormi on osoittanut kiinteistön haltijaa, jonka vastuulla ilmeisesti olisi pehmustaa jokainen terävä kulma ja kehystää vaaranpaikat kaiteilla. Tällainen mentaliteetti on tyypillistä holhousyhteiskunnalle, jossa mitään vastuuta ei haluta ottaa itse, vaan vastuu turvallisuudesta ja hyvinvoinnista on aina jonkun muun.
Maailma on täynnä vaarallisia paikkoja, eikä onnettomuuksia voida ehkäistä millään muulla tavalla, kuin sillä, että ihmiset oppivat ottamaan vastuuta itsestään ja lähimmäisistään. Mikäli tuudittaudutaan valheelliseen turvallisuuden tunteeseen koska ”tätä ei ole aidattu, joten tämän on pakko kestää” seuraa tulevaisuudessa yhä enemmän valitettavia tapaturmia. Kaikkia kuviteltavissa olevia tragedioita ei mitenkään pystytä estämään turva-aidoilla ja pehmusteilla.
Tällainen kehitys johtaa siihen, että erilaisten haasteiden ja vastuun pelossa aletaan vaatia kaikkia Suomen kallioita, mäkiä, puita ja puroja aidattavaksi, pehmustettavaksi ja merkittäväksi varoituskyltein etteivät ihmiset loukkaa itseään.
Koska turvarakenteet eivät ole ilmaisia, johtaa tämä kehitys siihen, että yleisölle avoimet paikat vähenevät merkittävästi. Pian jokaiseen puistoon mennessä täytyy allekirjoittaa sopimus, jossa kerrotaan että mäet ovat jyrkkiä, puut korkeita ja vesi märkää, sekä vapautetaan puiston haltija kaikesta vastuusta.
Maailman pehmustaminen on tuomittu epäonnistumaan ja ainoastaan kasvattaa ihmisistä vastuuttomia sählääjiä. Kaikkialle viljellyt varoituskyltit kärsivät nopeasti inflaation ja käy kuin vanhassa sadussa. Kun liian paljon huudellaan sutta, ei kukaan enää kiinnitä siihen huomiota. Oma järjenkäyttö ja maalaisjärki, mitä ne sellaiset ovat?
