Vapaata kielivalintaa ajavasta kansalaisaloitteesta johtuen käynnissä on vilkas keskustelu pakkoruotsista. En käytä lainausmerkkejä enkä etuliitettä ”ns.”, koska kyllähän se pakollinen on. Sievistelevien kiertoilmaisujen käyttäminen on pelkkää pakon kannattajien agendan vetojuhdaksi suostumista. Ylioppilaskunnat käyttävät pakkojäsenmaksustaan termiä ”automaatiojäsenmaksu”. Pakkoliikunnan kannattajat puhuvat ”kaikille yhteisestä liikunnasta”. Myös termi ”hyötyruotsi” tulee toisinaan vastaan, mutta eihän hyöty ole pakon vaan haitan vastakohta. Pakon vastakohta on vapaus.
Asian toinen puoli on pakkosuomi ruotsinkielisille, joten pakollinen toinen kotimainen voisi olla sopivan neutraali ja samalla tosiasioissa pysyttelevä termi.
SDP:n eduskuntaryhmän puheenjohtaja Jouni Backman linjasi ryhmän kesäkokouksessa, että SDP asettuu kansalaisaloitetta vastaan, koska se on ristiriidassa hallitusohjelman kanssa. Jostain syystä tällaisia äänenpainoja ei kuultu turkistarhauksen kieltoa koskeneen aloitteen yhteydessä, vaan se käsiteltiin omantunnon kysymyksenä, jossa puolueiden johto oli jalomielisesti sallinut kansanedustajien itse päättää, mitä mieltä ovat asiasta.
Kirjassani ”Elämää hyvinvointivaltiossa”, alaluvussa, joka on otsikoitu ”Ryhmäkuri tappaa kansanvallan”, käsitellään juuri tähänkin tilanteeseen hyvin soveltuvalla tavalla demokratian ja ryhmäkurin tematiikkaa. Hallitusohjelmaan vetoamalla saadaan estettyä vaikka kuinka järkevien ideoiden toteuttaminen, jos ne eivät jostain syystä satu miellyttämään hallituspuolueiden keskeisimpiä toimijoita.
Jos jotain asiaa ei lue hallitusohjelmassa, sitä ei kollektiivina ajeta. Tämä on toki ymmärrettävää, koska tietenkään ei voida edellyttää varsinkaan muiden puolueiden sitoutuvan tavoitteisiin, joista niillä ei ole ollut mahdollisuutta olla sopimassa. Nurinkuriseksi asetelma kääntyy, jos ennalta sopimisen periaatetta käytetään myös hallituspuolueiden sitouttamiseen sellaisia ehdotuksia vastaan, joista ei ole erikseen sovittu.
”Asioita ei päätetä sen mukaan, mikä on järkevää, hyvää tai oikein, vaan omaksutaan riitelyn, teatterin ja huutokaupan lopputuloksena syntynyt kokoelma kompromisseja ja istutaan sen takana, vaikka vedenpaisumus tulisi.” [Heikkinen&Vesala, s. 37.]
Ani harva asia on omantunnonkysymys ja lähes kaikki ryhmäkuriasioita. Tämä on todellinen ongelma sekä demokratian että kansanedustajien perustuslaissa turvatun toiminnanvapauden kannalta.
Kestävä ratkaisu on lainsäädännön vähentäminen kautta linjan ja sellaiset hallitusohjelmat, joissa vain tärkeimmät ja keskeisimmät linjaukset on ennalta sovittu ja lyöty lukkoon. Eduskuntaan tulisi selvästi vähemmän hallituksen esityksiä, mutta jokainen niistä olisi huolellisesti valmisteltu ja jokaiseen niistä perehdyttäisiin yksityiskohtaisesti.
Kun valtioneuvoston pitäisi todella panostaa kansanedustajien vakuuttamiseen muissa kuin ennalta sovituissa ryhmäkuriasioissa, lopputulos olisi varmasti parempi kuin nykyään. Eduskunta käyttäisi sitä valtaa, joka sille on perustuslaissa tarkoitettu. Ihmisten kiusaksi tuotettaisiin määrällisesti vähemmän lainsäädäntöä, mutta tuotokset olisivat mietitympiä ja laadukkaampia kuin tällä hetkellä.
Entäpä mikä Kokoomuksen kanta itse kielivalinta-asiaan? Se on mielenkiintoisella tavalla jäänyt julkisuudessa epäselväksi. Todellisuudessa siinä ei ole mitään epäselvää. Puoluekokous on vuonna 2010 hyväksynyt aloitteen, jossa Riihimäen kansalliset kokoomusnuoret esittivät pakollisen toisen kotimaisen kielen korvaamista vapaasti valittavalla kielellä. Tämä tietenkin jättäisi mahdolliseksi edelleen valita myös ruotsin, mutta se tapahtuisi vapaaehtoisesti ja takaisi näin motivoituneemmat oppijat sekä paremmat oppimistulokset.
Kokoomuksen voimassaoleva kanta on, että kouluissa pitää äidinkielen lisäksi opiskella kahta muuta kieltä, jotka saisi valita vapaasti. Tämä on kirkas fakta. Joka muuta väittää, ei puhu totta.
Väärinkäsitykset Kokoomuksen kannasta perustuvat siihen, että pakkoruotsia koskevia muita aloitteita on jäänyt vuosien 2010 ja 2012 puoluekokouksissa menemättä läpi. Ei kuitenkaan voida vetää sellaista johtopäätöstä, että hyväksytty aloite tulisi kumotuksi sillä, että samaan aiheeseen liittyvä toinen aloite hylätään. Vain hyväksytty aloite tuottaa puolueelle sisällöllisen kannan. Vuoden 2010 hyväksytty aloite on edelleen voimassa, sitä ei ole ”pyörretty” eikä kumottu, vaikka mm. Hesari niin luuleekin ja moni keskeinen kokoomuslainen haluaa kuka mistäkin syystä uskotella.
